Kuvittele mielessäsi yksinäinen etuvartio, josta avautuu näkymä karuun, louhikkoiseen maisemaan. Siellä vartioivat filistealaissotilaat huomaavat yksitoikkoisessa näkymässä jotain kiinnostavaa: kaksi israelilaismiestä seisoo solan toisella puolella yrittämättäkään kätkeytyä. Sotilaat ovat huvittuneita – tilanne ei vaikuta lainkaan uhkaavalta. Filistealaiset ovat pitkään hallinneet israelilaisia, jotka eivät ole saaneet edes metallisia maataloustyökalujaan teroitettua ilman filistealaisten vihollistensa apua. Israelilaissotilaiden aseistus on sen vuoksi surkea. Kaiken kukkuraksi miehiä on vain kaksi! Vaikka he olisivat aseistautuneita sotureita, mitä harmia heistä voisi olla? Filistealaiset huutavat pilkallisesti: ”Tulkaa ylös meidän luoksemme, niin saattepa meiltä tietää jotakin!” (1. Samuelin kirja 13:19–23; 14:11, 12.)

 Filistealaiset eivät tiedä, että he itse ovat saamaisillaan opetuksen. Kaksi israelilaismiestä ryntäävät alas solaan, ylittävät sen ja alkavat kiivetä rinnettä ylös. Rinne on niin jyrkkä, että heidän täytyy käyttää sekä käsiä että jalkoja, mutta he jatkavat kiipeämistä, kapuavat kivien yli ja suuntaavat suoraan kohti etuvartiota (1. Samuelin kirja 14:13). Nyt filistealaiset näkevät, että etummainen mies on aseistautunut ja että hänen aseenkantajansa seuraa hänen perässään. Johtaako hän kahden miehen hyökkäystä kokonaista varuskuntaa vastaan? Onko hän järjiltään?

 Mies ei ole järjiltään. Hänellä on vahva usko. Hänen nimensä on Jonatan, ja häntä koskevasta kertomuksesta on suurta hyötyä nykyajan kristityille. Vaikka emme osallistu kirjaimelliseen sodankäyntiin, voimme oppia paljon Jonatanin rohkeudesta, uskollisuudesta ja epäitsekkyydestä. Noiden ominaisuuksien avulla voimme rakentaa aidon uskon. (Jesaja 2:4; Matteus 26:51, 52.)

 Jotta ymmärtäisimme, miksi Jonatan hyökkäsi etuvartion kimppuun, meidän on tarkasteltava hänen taustaansa. Hän oli Israelin ensimmäisen kuninkaan Saulin vanhin poika. Kun Saul voideltiin kuninkaaksi, Jonatan oli jo aikuinen, ehkä 20-vuotias tai vanhempi. Hänellä oli nähtävästi läheiset välit isäänsä, joka usein uskoutui hänelle. Tuohon aikaan Saul oli paitsi pitkä, komea mies ja rohkea soturi myös jotain vielä enemmän: hän oli nöyrä mies, jolla oli uskoa. Jonatan näki tämän ja ymmärsi, miksi Jehova valitsi Saulin kuninkaaksi. Jopa profeetta Samuel sanoi, ettei koko maassa ollut ketään Saulin vertaista. (1. Samuelin kirja 9:1, 2, 21; 10:20–24; 20:2.)

 Jonatan on varmasti pitänyt kunniana saada taistella isänsä johdolla Jehovan kansan vihollisia vastaan. Nuo sodat eivät olleet samanlaisia kuin nykyiset kansallismielisyydestä johtuvat yhteenotot. Jehova oli valinnut Israelin kansan edustamaan itseään, ja vääriä jumalia palvovat kansat hyökkäsivät toistuvasti sitä vastaan. Filistealaiset, jotka olivat turmeltuneet siksi, että palvoivat sellaisia jumalia kuin Dagon, yrittivät usein sortaa tai jopa tuhota Jehovan valitun kansan.

 Jonatanin kaltaisille miehille taistelussa oli siis kyse Jehova Jumalan uskollisesta palvelemisesta, ja Jehova siunasi Jonatanin toimintaa. Pian sen jälkeen kun Saulista oli tullut kuningas, hän asetti Jonatanin tuhannen sotilaan päälliköksi, ja tämä johti heidän hyökkäystään Gebassa sijainnutta filistealaisten varuskuntaa vastaan. Vaikka hänen miehensä olivat kehnosti aseistettuja, Jehovan avulla Jonatan voitti taistelun. Tämä puolestaan sai filistealaiset kokoamaan valtavan sotajoukon. Monet Saulin sotilaista olivat kauhuissaan. Jotkut juoksivat pakoon ja piiloutuivat, toiset jopa loikkasivat vastapuolelle! Jonatan ei kuitenkaan missään vaiheessa menettänyt rohkeuttaan. (1. Samuelin kirja 13:2–7; 14:21.)

 Eräänä päivänä tapahtui se, mitä kuvattiin kirjoituksen alussa. Jonatan päätti lähteä vähin äänin vain aseenkantaja mukanaan israelilaisjoukkojen luota. Lähestyessään Mikmasissa sijaitsevaa filistealaisten etuvartiota Jonatan paljasti suunnitelmansa aseenkantajalleen. He näyttäytyisivät avoimesti filistealaissotilaille. Jos filistealaiset käskisivät heitä tulemaan ylös ja taistelemaan kanssaan, se olisi merkki siitä, että Jehova auttaisi palvelijoitaan. Aseenkantaja suostui heti. Ehkä häneen vaikuttivat Jonatanin voimakkaat sanat: ”Mikään ei estä Jehovaa pelastamasta monien välityksellä tai harvojen välityksellä.” (1. Samuelin kirja 14:6–10.) Mitä hän tarkoitti?

 Jonatan selvästikin tunsi Jumalansa hyvin. Epäilemättä hän tiesi, että Jehova oli menneisyydessä auttanut kansaansa voittamaan lukumäärältään ylivoimaisia vihollisia. Toisinaan hän oli antanut voiton vain yhden ihmisen avulla (Tuomarit 3:31; 4:1–23; 16:23–30). Jonatan siis tiesi, että ratkaisevaa ei ollut Jumalan palvelijoiden määrä, voima tai aseistus, vaan heidän uskonsa. Jonatan uskoi Jehovaan ja antoi hänen ratkaista, pitäisikö heidän hyökätä etuvartioon. Hän valitsi tavan, jolla Jehova osoittaisi hyväksyntänsä, ja ollessaan varma, että oli saanut sen, hän hyökkäsi aseenkantajansa kanssa pelottomasti eteenpäin.

 Pohditaanpa kahta Jonatanin uskon piirrettä. Ensinnäkin hän tunsi syvää kunnioitusta Jumalaansa Jehovaa kohtaan. Hän tiesi, että Kaikkivaltias Jumala ei tarvitse ihmisten apua saavuttaakseen päämääränsä, mutta hän saa iloa voidessaan siunata uskollisia ihmisiä, jotka palvelevat häntä (2. Aikakirja 16:9). Toiseksi Jonatan pyrki saamaan todisteen Jehovan hyväksynnästä ennen kuin ryhtyi toimiin. Nykyään emme pyydä Jumalalta yliluonnollisia merkkejä saadaksemme varmuuden siitä, että hän hyväksyy sen, mitä teemme. Koska meillä on käytettävissämme koko Jumalan sana, meillä on kaikki, mitä tarvitsemme, jotta voimme saada selville Jumalan tahdon (2. Timoteukselle 3:16, 17). Otammeko tarkoin selvää siitä, mitä Raamattu sanoo, ennen kuin teemme tärkeitä päätöksiä? Jos otamme, osoitamme, että Jumalan tahto on meille tärkeämpi kuin omamme, niin kuin se oli Jonatanillekin.

 Nuo kaksi miestä – soturi ja aseenkantaja – etenivät siis nopeasti ylös jyrkkää rinnettä kohti etuvartiota. Lopulta filistealaiset tajusivat, että heidän kimppuunsa oltiin hyökkäämässä, ja lähettivät miehiä torjumaan tunkeutujat. Sen lisäksi että filistealaisilla oli miesylivoima, heidän etunaan oli se, että he olivat hyökkääjien yläpuolella, joten näiden olisi pitänyt olla heille pelkkä suupala. Jonatan kuitenkin löi maahan sotilaan toisensa jälkeen, ja aseenkantaja surmasi heitä hänen takanaan. Lyhyellä matkalla nuo kaksi miestä tappoivat peräti 20 vihollissotilasta. Lisäksi Jehova sai aikaan jotain muutakin: ”Silloin syntyi vavistus kedolla olevassa leirissä ja etuvartion kaiken väen keskuudessa, ja ryöstäjien joukko vapisi, jopa hekin, ja maa alkoi järistä, ja niin syntyi Jumalalta tuleva vavistus.” (1. Samuelin kirja 14:15.)

 Saul ja hänen miehensä näkivät matkan päästä, kuinka sekasorto ja pakokauhu levisivät filistealaisten keskuudessa. Nämä alkoivat taistella jopa toisiaan vastaan! (1. Samuelin kirja 14:16, 20.) Tästä rohkaistuneina israelilaiset hyökkäsivät ja ottivat ehkä aseita kaatuneilta filistealaisilta. Jehova antoi kansalleen tuona päivänä suuren voiton. Hän ei ole muuttunut noista jännittävistä ajoista. Jos me uskomme häneen kuten Jonatan ja tämän nimeltä mainitsematon aseenkantaja, meidän ei tarvitse koskaan katua valintaamme. (Malakia 3:6; Roomalaisille 10:11.)

 Tuo taistelu oli suuri voitto Jonatanille, mutta Saulin tilanne oli toinen. Hän oli tehnyt suuria virheitä. Hän ei ollut totellut Jehovan nimittämää profeettaa Samuelia vaan oli uhrannut uhrin, vaikka se olisi ollut tuon leeviläisen profeetan tehtävä. Saavuttuaan paikalle Samuel oli kertonut Saulille, että tämä menettäisi kuninkuutensa tottelemattomuutensa vuoksi. Kun Saul oli sitten lähettänyt miehensä taisteluun, hän oli harkitsemattomasti vaatinut näitä vannomaan valan: ”Kirottu on se mies, joka syö leipää ennen iltaa ja ennen kuin olen kostanut vihollisilleni!” (1. Samuelin kirja 13:10–14; 14:24.)

 Saulin sanat vihjaavat, että hänessä oli tapahtumassa surullinen muutos. Oliko nöyrästä, hengellisestä miehestä tulossa kunnianhimoinen ja itsekäs? Jehovahan ei ollut koskaan asettanut tuollaista kohtuutonta rajoitusta urheille, kovaa työtä tekeville sotilaille. Mieti myös Saulin sanoja: ”Ennen kuin olen kostanut vihollisilleni.” Ajatteliko hän, että tässä sodassa oli kyse vain hänestä? Unohtiko hän, että merkitystä ei ollut hänen kostonhalullaan, kunnianhimollaan tai voitonhaaveillaan vaan Jehovan oikeudenmukaisuudella?

 Jonatan ei tiennyt mitään valasta, jonka hänen isänsä oli hätiköidysti vannottanut. Ankaran taistelun uuvuttamana hän kastoi sauvansa hunajakennoon ja maistoi vähän hunajaa, minkä jälkeen hän tunsi heti voimiensa palautuvan. Silloin yksi hänen miehistään kertoi hänelle hänen isänsä asettamasta syömiskiellosta. Jonatan vastasi: ”Isäni on saattanut maan eristyksiin. Näettehän, kuinka silmäni ovat kirkastuneet siksi, että maistoin tämän vähäisen määrän hunajaa. Kuinka paljon enemmän niin olisikaan, jos väki vain olisi tänään syönyt vihollisiltaan löytämästään saaliista! Sillä nyt filistealaisia kohdannut joukkosurma ei ole ollut suuri.” (1. Samuelin kirja 14:25–30.) Jonatan oli oikeassa. Hän oli uskollinen poika, mutta hänen uskollisuutensa ei ollut sokeaa. Hän ei ollut kritiikittömästi samaa mieltä kaikesta, mitä hänen isänsä teki tai sanoi, ja tuolla tasapainoisella suhtautumisella hän ansaitsi toisten kunnioituksen.

 Kun Saul sai tietää, että Jonatan oli rikkonut kieltoa, hän ei vieläkään halunnut ymmärtää, kuinka järjetön tuo käsky oli ollut. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että hänen oma poikansa pitäisi surmata! Jonatan ei väittänyt vastaan eikä anonut armoa. Hänen epäitsekäs vastauksensa on huomion arvoinen: ”Tässä olen! Anna minun kuolla!” Israelilaiset kuitenkin puolustivat häntä: ”Pitääkö Jonatanin kuolla, hänen joka on saanut aikaan tämän suuren pelastuksen Israelissa? Sitä on mahdotonta ajatella! Niin totta kuin Jehova elää, ei hiuskarvaakaan hänen päästään putoa maahan, sillä Jumalan kanssa hän on työskennellyt tänä päivänä.” Mikä oli tulos? Saul kuunteli järkipuhetta. Kertomus jatkuu: ”Siten kansa lunasti Jonatanin, eikä hän kuollut.” (1. Samuelin kirja 14:43–45.)

 Rohkeudellaan, ahkeruudellaan ja epäitsekkyydellään Jonatan oli hankkinut hyvän maineen. Kun hän joutui vaaraan, hänen maineensa pelasti hänet. Meidän tulisi miettiä, millaista nimeä eli mainetta me kartutamme itsellemme joka päivä. Raamattu korostaa hyvän nimen arvoa (Saarnaaja 7:1). Jos Jonatanin tavoin hankimme hyvän nimen Jehovan edessä, maineestamme tulee meille arvokas aarre.

 Huolimatta isänsä Saulin virheistä Jonatan jatkoi uskollisesti taistelemista hänen rinnallaan vuosien ajan. Voimme vain kuvitella, kuinka syvää surua hän tunsi nähdessään isänsä muuttuvan tottelemattomaksi ja ylpeäksi. Saul oli luisumassa alamäkeä, eikä Jonatan kyennyt estämään sitä.

 Tilanne kärjistyi, kun Jehova käski Saulia sotimaan amalekilaisia vastaan. Amalekilaiset olivat vajonneet niin suureen pahuuteen, että Mooseksen aikana Jehova oli ennustanut koko tuon kansan tuhon (2. Mooseksen kirja 17:14). Saulia käskettiin hävittämään koko heidän karjansa ja teloittamaan heidän kuninkaansa Agag. Saul voitti taistelun, ja epäilemättä Jonatan taisteli urheasti hänen komennossaan kuten tavallisesti. Saul oli kuitenkin räikeän tottelematon Jehovalle: hän ei surmannut Agagia eikä hävittänyt amalekilaisten arvoesineitä ja karjaa. Profeetta Samuel julisti Saulille Jehovan lopullisen tuomion: ”Koska sinä olet hylännyt Jehovan sanan, niin hänkin hylkää sinut olemasta kuninkaana.” (1. Samuelin kirja 15:2, 3, 9, 10, 23.)

 Pian tämän jälkeen Jehova otti pyhän henkensä pois Saulilta. Menetettyään Jehovan rakkaudellisen tuen hän alkoi kärsiä rajuista mielialanvaihteluista, raivonpuuskista ja voimakkaista peloista. Näytti siltä kuin Jumalalta tullut huono henki olisi korvannut hyvän hengen. (1. Samuelin kirja 16:14; 18:10–12.) Jonatanin on varmasti ollut tuskallista nähdä, kuinka perinpohjaisesti hänen aiemmin niin ylväs isänsä oli muuttunut. Hän ei kuitenkaan koskaan lakannut palvelemasta uskollisesti Jehovaa. Hän tuki isäänsä parhaansa mukaan ja puhui tälle toisinaan melko suoraan mutta piti katseensa kohdistettuna muuttumattomaan Jumalaansa ja Isäänsä Jehovaan (1. Samuelin kirja 19:4, 5).

 Oletko sinä joskus nähnyt jonkun läheisen ihmisen, esimerkiksi perheenjäsenen, muuttuvan jyrkästi huonompaan suuntaan? Se voi tuntua hyvin tuskalliselta. Jonatanin esimerkki muistuttaa siitä, mitä eräs psalminkirjoittaja sanoi myöhemmin: ”Vaikka oma isäni ja oma äitini hylkäisivätkin minut, niin Jehova kuitenkin ottaisi minut huomaansa.” (Psalmit 27:10.) Jehova on uskollinen. Hän on sinulle paras mahdollinen Isä ja hän pitää huolen sinusta, vaikka epätäydelliset ihmiset tuottaisivat sinulle pettymyksen tai jättäisivät sinut pulaan.

 Luultavasti Jonatan sai tietää, että Jehova aikoi ottaa kuninkuuden pois Saulilta. Miten hän suhtautui siihen? Pohtiko hän koskaan, millainen hallitsija hänestä voisi tulla? Haaveiliko hän siitä, että pääsisi oikaisemaan isänsä virheitä ja näyttämään parempaa esimerkkiä uskollisena ja tottelevaisena kuninkaana? Emme tiedä, mitä hän mietti. Tiedämme vain, etteivät mitkään sellaiset haaveet olisi koskaan toteutuneet. Merkitseekö tämä sitä, että Jehova hylkäsi tuon uskollisen miehen? Päinvastoin. Hän käytti Jonatania yhtenä huomattavimmista esimerkeistä, joita Raamatussa on uskollisesta ystävyydestä. Tämä ystävyys on aiheena myöhemmässä Jonatania käsittelevässä artikkelissa.