Pian aloin harrastaa voimistelua ja kehonrakennusta. Avasin lopulta San Leandroon Kaliforniaan kuntokeskuksen. Työskentelin kehonrakentajien parissa, joista yksi voitti Mr. America -kilpailun. Lihaksikkaan vartalon hankkiminen ei kuitenkaan täyttänyt sisälläni ollutta tyhjiötä.

Muuan ystäväni kuntokeskuksesta tiesi, miten kovasti halusin ymmärtää Raamattua, ja ehdotti, että tapaisin erään hänen tuntemansa henkilön. Seuraavana aamuna ovelleni tuli Jehovan todistaja. Hän vastaili kysymyksiini Raamatun avulla neljän tunnin ajan. Pyysin häntä palaamaan samana iltana, ja keskustelimme Raamatusta keskiyöhön saakka. Olin innoissani oppimistani asioista ja kysyin, voisinko lähteä seuraavana päivänä hänen mukaansa sananpalvelukseen nähdäkseni, millaista se on. Ihmettelin, miten hän vain avasi Raamatun ja näytti vastaukset ihmisten kysymyksiin. Tällaista työtä minäkin halusin tehdä!

Luovuin siksi liikeyrityksestäni, ja vastedes vietin päiväni sananpalveluksessa tuon tapaamani tienraivaajan eli Jehovan todistajien kokoaikaisen evankelistan kanssa. Minut kastettiin toukokuussa 1948 konventissa, joka pidettiin Cow Palace -areenalla San Franciscossa Kaliforniassa. Myöhemmin samana vuonna minustakin tuli tienraivaaja.

Pyysin todistajia käymään myös äitini luona. Hän suhtautui heidän sanomaansa myönteisesti, ja hänestä tuli pian Jehovan todistaja. Vaikka sukulaiset vastustivat häntä, hän pysyi uskollisena Jumalalle, kunnes kuoli vuosia myöhemmin. Muista sukulaisistamme ei tullut todistajia.

Vuonna 1950 muutin Grand Junctioniin Coloradoon, missä tapasin Billie-nimisen nuoren naisen. Billie syntyi vuonna 1928 ja eli lapsuutensa suuren laman aikana. Hänen äitinsä Minnie luki hänelle Raamattua joka ilta öljylampun lepattavassa valossa. Nelivuotiaana Billie osasi jo lukea ja muisti ulkoa monia Raamatun kertomuksia. 1940-luvun lopulla Billien äiti tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja oppi, että helvetti ei ole ikuisen piinan paikka vaan ihmiskunnan yhteinen hauta (Saarnaaja 9:5, 10). Sekä Minniestä että hänen miehestään tuli todistajia.

Vuonna 1949 Billie palasi korkeakoulusta Bostonista ja alkoi tutkia Raamattua vakavissaan. Hän päätti, että hänestä ei tulisikaan opettajaa vaan hän vihkisi elämänsä Jumalalle. Hänet kastettiin vuonna 1950 Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa Yankee-stadionilla New Yorkissa. Pian sen jälkeen Billie ja minä tapasimme, menimme  naimisiin ja aloimme toimia kokoaikaisessa palveluksessa yhdessä.

Aloitimme Oregonin osavaltiossa sijaitsevasta Eugenesta, missä saimme elinikäisiä ystäviä. Vuonna 1953 muutimme Oregonissa Grants Passiin auttamaan siellä toimivaa pientä seurakuntaa. Myöhemmin tuona vuonna meidät kutsuttiin Jehovan todistajien lähetyskoulun Gileadin 23. kurssille. Koulu sijaitsi New Yorkin osavaltiossa South Lansingissa, noin 400 kilometriä luoteeseen New Yorkin kaupungista.

Vuoden 1954 joulukuussa, viisi kuukautta Gileadista valmistumisemme jälkeen, Billie ja minä matkustimme kaksipotkurisella lentokoneella kohti Brasiliaa. Lennettyämme tunnin yksi moottoreista lakkasi toimimasta, mutta laskeuduimme turvallisesti Bermudaan. Jouduimme tekemään vielä toisenkin hätälaskun Kuubaan. Teimme matkaa yhteensä 36 pitkää tuntia ennen kuin saavuimme Rio de Janeirossa sijaitsevaan Jehovan todistajien Brasilian-haaratoimistoon.

Viivyttyämme haaratoimistossa lyhyen aikaa Billie ja minä lähdimme kahden muun lähetystyöntekijän kanssa perustamaan lähetyskotia São Paulon osavaltiossa sijaitsevaan Bauruun. Tuossa kaupungissa oli yli 50 000 asukasta, ja me olimme kaupungin ensimmäiset todistajat.

Kävimme tapaamassa ihmisiä heidän kodeissaan, mutta paikallinen katolinen pappi alkoi viipymättä vastustaa toimintaamme. Hän seurasi kintereillämme ja varoitti asukkaita kuuntelemasta meitä. Kaikesta huolimatta eräs suuri perhe, jonka kanssa tutkimme Raamattua, omaksui Raamatun totuuden muutaman viikon kuluessa ja kävi myöhemmin kasteella. Pian jotkut muutkin alkoivat tutkia.

Eräs kastetun perheen sukulainen toimi huomattavan klubin puheenjohtajana. Tein järjestelyjä, jotta klubin tiloissa voitaisiin pitää konventti. Kun pappi vaati, että sopimus purettaisiin, puheenjohtaja tapasi klubin jäsenet ja sanoi heille: ”Jos tilaisuus peruutetaan, minä eroan!” Konventti pidettiin sopimuksen mukaan.

Seuraavana vuonna, vuonna 1956, meidät kutsuttiin piirikonventtiin, joka pidettiin São Paulon osavaltiossa Santosin kaupungissa. Meidän seurakunnastamme lähes 40 julistajaa matkusti sinne junalla. Palattuamme Bauruun löysin postin joukosta kirjeen, jossa sain uuden tehtävän: minun oli määrä palvella matkavalvojana ja vierailla Jehovan todistajien seurakunnissa. Näin alkoi lähes 25-vuotinen palveluksemme Brasiliassa. Kuljimme noina vuosina tuota suurta maata ristiin rastiin.

Matkustaminen oli siihen aikaan vaivalloista. Kolusimme käytännöllisesti katsoen maan jokaisen kolkan bussilla, junalla, kärryillä, polkupyörillä tai jalkaisin. Ensimmäisiä kaupunkeja, joissa vierailimme, oli São Paulossa sijaitseva Jaú. Siellä eräs pappi alkoi vastustaa meitä.

”Te ette saa saarnata minun lampailleni!” hän uhosi.

”Eivät he ole sinun lampaitasi”, me vastasimme. ”He kuuluvat Jumalalle.”

Aioimme näyttää maailmanlaajuisesta saarnaamistyöstämme kertovan elokuvan Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa, mutta pappi kokosi väkijoukon hyökkäämään meidän kimppuumme. Ilmoitimme asiasta heti poliisille. Kun pappi ja seurakuntalaisista koostuva väkijoukko saapuivat teatterin luokse, poliisit odottivat heitä tiiviinä rintamana ja tähtäsivät aseillaan suoraan heihin.  Monilukuinen yleisö nautti elokuvasta suunnattomasti.

Lähes kaikkialla, missä tuolloin palvelimme, vallitsi uskonnollisen vihamielisyyden ja vastustuksen ilmapiiri. Esimerkiksi Santa Catarinan osavaltiossa Brusquen kaupungissa lähellä Blumenauta tapasimme kaksi tienraivaajaa, jotka kohtasivat ankaraa vastustusta. Heidän kestävyytensä palkittiin kuitenkin runsaasti. Nyt yli 50 vuotta myöhemmin alueella on yli 60 kukoistavaa seurakuntaa ja läheisessä Itajaín kaupungissa on kaunis konventtisali.

Yksi matkatyömme kohokohdista oli se, että saimme valmistella suuria konventteja yhdessä toisten todistajien kanssa. 1970-luvulla minulla oli ilo palvella konventinvalvojana suurella Morumbin stadionilla. Pyysimme noin sadalta lähialueen seurakunnalta, että jokainen niistä lähettäisi konventtia edeltävänä iltana kymmenen ihmistä siivoamaan stadionia.

Kun jalkapalloilijat lähtivät stadionilta tuona iltana, joidenkin heistä kuultiin pilkkaavan: ”Katsokaa nyt noita pieniä naisia luutineen ja moppeineen.” Keskiyöhön mennessä koko stadion oli kuitenkin puhdas! Stadionin johtaja huudahti: ”Minun työntekijöiltäni olisi mennyt kokonainen viikko siihen, minkä te todistajat teitte vain muutamassa tunnissa!”

Isäni kuoli vuonna 1980, ja palasimme pian sen jälkeen Yhdysvaltoihin huolehtimaan äidistäni, joka asui Fremontissa Kaliforniassa. Elätimme itsemme siivoamalla kiinteistöjä öisin. Jatkoimme tienraivausta ja autoimme alueen portugalinkielisiä asukkaita. Myöhemmin muutimme läheiseen San Joaquin Valleyyn, missä etsimme portugalinkielisiä ihmisiä laajalla Sacramentosta Bakersfieldiin ulottuvalla alueella. Nykyään Kaliforniassa on kymmenkunta portugalinkielistä seurakuntaa.

Äitini kuoltua vuonna 1995 muutimme Floridaan, missä hoidimme Billien isää tämän kuolemaan saakka. Billien äiti oli kuollut jo vuonna 1975. Vuonna 2000 muutimme Lounais-Coloradon karulle ylätasangolle. Saarnasimme täällä kokoaikaisesti navajoille ja uteille, jotka asuvat intiaanireservaateissa. Surukseni Billie kuoli vuoden 2014 helmikuussa.

Miten onnellinen olenkaan siitä, että yli 65 vuotta sitten tapasin Jehovan todistajan, joka vastasi lukuisiin kysymyksiini Raamatun avulla! Erityisen iloinen olen siitä, että varmistin hänen vastaustensa olevan sopusoinnussa sen kanssa, mitä Raamattu todella opettaa. Tämä johti antoisaan elämään Jumalan palveluksessa.