Kun mietin lapsuuttani, mieleeni palaa muistoja onnellisista päivistä eteläranskalaisessa maalaistalossa, jossa perheemme asui. Isä teki minulle keinun, ja minusta oli ihanaa juoksennella puutarhassa. Vuonna 1966 Jehovan todistajat vierailivat luonamme ja kävivät pitkiä keskusteluja isän kanssa. Vain seitsemän kuukauden kuluttua hän päätti, että hänestä tulee todistaja. Äiti noudatti pian hänen esimerkkiään, ja sain kasvaa lämpimässä ilmapiirissä.

Minulla alkoi ilmetä ongelmia vähän sen jälkeen kun palasimme vanhempieni kotimaahan Espanjaan. Tunsin vihlovaa kipua käsissä ja nilkoissa. Käytyämme kahden vuoden ajan useilla eri lääkäreillä löysimme erään tunnetun reumalääkärin. Hän sanoi vakavasti: ”Nyt on liian myöhäistä.” Äiti alkoi itkeä. Vieraalta kuulostavat sanat, kuten ”krooninen autoimmuunisairaus” ja ”lasten moniniveltulehdus” *, kaikuivat tuossa kylmässä, harmaassa huoneessa. Vaikken kymmenvuotiaana ymmärtänyt vielä paljoakaan, tajusin, että uutiset olivat huonoja.

Lääkäri ehdotti, että minua hoidettaisiin eräässä lasten parantolassa. Kun pääsin perille ja näin tuon rakennuksen, sen askeettisuus kauhistutti minua. Kuri oli tiukka. Nunnat leikkasivat hiukseni ja pukivat minut nuhruisiin potilasvaatteisiin. Mietin kyyneleet silmissä, miten kestäisin siellä asumista.

Parantolassa kieltäydyin osallistumasta katolisiin rituaaleihin, koska vanhempani olivat opettaneet minua palvelemaan Jehovaa. Nunnien oli vaikea ymmärtää syytä kieltäytymiseeni. Rukoilin Jehovalta, ettei hän hylkäisi minua, ja pian tunsin hänen tukensa. Aivan kuin hän olisi kietonut suojelevan käsivartensa ympärilleni ja halannut minua lujasti ja lämpimästi niin kuin rakastava isä.

Vanhempieni sallittiin käydä tapaamassa minua lyhyesti lauantaisin. He toivat minulle luettavaksi raamatullisia julkaisuja, jotta uskoni olisi pysynyt vahvana. Lapset eivät yleensä saaneet  tuoda parantolaan omia kirjojaan, mutta nunnat antoivat minun pitää julkaisuni samoin kuin Raamattuni, jota luin joka päivä. Lisäksi kerroin muille tytöille toivostani elää ikuisesti maan päällä paratiisissa, missä kukaan ei sairastu (Ilmestys 21:3, 4). Vaikka tunsinkin itseni välillä surulliseksi ja yksinäiseksi, olin iloinen siitä, että uskoni ja luottamukseni Jehovaan vahvistuivat jatkuvasti.

Kuuden pitkän kuukauden jälkeen lääkärit lähettivät minut kotiin. Sairauteni ei ollut hellittänyt, mutta olin onnellinen, kun sain taas olla yhdessä vanhempieni kanssa. Niveliini tuli enemmän epämuodostumia, ja minulla oli enemmän kipuja. Olin teini-ikään tullessani hyvin heikko. Menin kaikesta huolimatta kasteelle 14-vuotiaana, sillä olin päättänyt palvella taivaallista Isääni niin hyvin kuin pystyisin. Joskus olin kuitenkin pettynyt häneen. ”Miksi minä? Parannathan minut”, rukoilin. ”Etkö näe, miten paljon kärsin?”

Nuoruus oli minulle vaikeaa aikaa. Minun piti hyväksyä, ettei vointini kohenisi. En voinut olla vertaamatta itseäni ystäviini, jotka olivat niin terveitä ja täynnä elämää. Tunsin itseni muita huonommaksi ja sulkeuduin kuoreeni. Perheeni ja ystäväni kuitenkin tukivat minua. Ajattelen lämmöllä Aliciaa, joka on minua 20 vuotta vanhempi mutta josta tuli minulle tosi ystävä. Hän auttoi minua katsomaan sairauteni yli ja osoittamaan kiinnostusta toisia kohtaan sen sijaan, että olisin murehtinut omia ongelmiani.

Kun olin 18-vuotias, sairauteni paheni taas yllättäen, ja jopa kokouksissa käyminen oli minulle äärimmäisen raskasta. Koska jouduin olemaan paljon kotona, hyödynsin ajan tutkimalla Raamattua huolellisesti. Jobin ja Psalmien kirjat auttoivat minua ymmärtämään, että Jehova huolehtii meistä pääasiassa hengellisesti mutta ei välttämättä suojele meitä fyysisesti. Monet rukoukseni toivat minulle ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen”, ja ”Jumalan rauhan, joka ylittää kaiken ajatuksen” (2. Korinttilaisille 4:7; Filippiläisille 4:6, 7).

Ollessani 22-vuotias minun täytyi tottua ajatukseen elämästä pyörätuolissa. Pelkäsin, että ihmiset eivät enää huomaisi minua, vaan näkisivät vain pyörätuolin, jossa istuu sairaalloinen nainen. Pyörätuoli kuitenkin teki minusta hieman itsenäisemmän kuin aiemmin, joten ”kirouksesta” tulikin siunaus. Eräs ystäväni nimeltä Isabel ehdotti, että ottaisimme molemmat tavoitteeksemme käyttää saarnaamistyöhön 60 tuntia yhden kuukauden aikana.

Aluksi koko ajatus tuntui minusta ihan hullulta. Mutta pyysin Jehovaa auttamaan minua, ja perheeni ja ystävieni tuella onnistuin! Tuo kiireinen kuukausi kului nopeasti, ja sen jälkeen huomasin, että olin voittanut pelkoni ja häpeäntunteeni. Nautin tuosta kuukaudesta niin paljon, että vuonna 1996 päätin aloittaa vakituisen tienraivauksen eli käyttää sananpalvelukseen 90 tuntia joka kuukausi. Tienraivauksen aloittaminen oli elämäni parhaita päätöksiä, sillä se lähensi minua Jumalaan ja jopa vahvisti minua fyysisesti. Saarnaamistyössä saatoin kertoa monille uskostani ja auttaa joitakuita tulemaan Jehovan ystäviksi.

Kesällä 2001 jouduin pahaan auto-onnettomuuteen, jossa molemmat jalkani murtuivat. Makasin sairaalasängyssä hirvittävissä tuskissa ja rukoilin mielessäni palavasti: ”Jehova, ethän jätä minua!” Juuri silloin eräs nainen, jonka sänky oli vähän matkan päässä, kysyi minulta: ”Oletko sinä Jehovan todistaja?” Minulla ei ollut voimaa vastata, joten ainoastaan nyökkäsin. ”Teikäläiset ovat minulle tuttuja! Minulla on tapana lukea lehtiänne”, hän sanoi. Nuo sanat lohduttivat minua valtavasti. Kykenin todistamaan Jehovasta niinkin surkeassa tilassa. Mikä kunnia!

Kun toivuin hieman, päätin todistaa lisää. Istuin pyörätuolissa molemmat jalat kipsissä, ja äiti työnsi minua ympäri osastoa. Kävimme joka päivä muutaman potilaan luona, kysyimme heidän vointiaan ja annoimme heille raamatullista kirjallisuutta. Nuo käynnit olivat uuvuttavia, mutta Jehova antoi minulle tarvittavan voiman.

 Särkyni ja kipuni ovat lisääntyneet muutamana viime vuonna. Myös isäni kuolema on aiheuttanut minulle surua. Yritän silti pysytellä myönteisellä mielellä. Miten? Aina kun mahdollista, pyrin olemaan ystävien ja sukulaisten seurassa, mikä auttaa minua pitämään ajatukset poissa ongelmistani. Yksin ollessani luen, tutkin Raamattua tai saarnaan toisille puhelimitse.

Yritän myös iloita yksinkertaisista asioista, kuten tuulenvireestä kasvoilla ja kukkien tuoksusta. Ne antavat minulle syitä kiitollisuuteen. Myös hyvä huumorintaju tekee ihmeitä. Kun olin eräänä päivänä saarnaamassa, ystäväni työnsi pyörätuoliani mutta pysähtyi hetkeksi tekemään muistiinpanoja. Yhtäkkiä vierin holtittomasti mäkeä alas ja törmäsin pysäköityyn autoon. Olimme molemmat järkyttyneitä, mutta kun näimme, ettei mitään vakavaa tapahtunut, nauroimme makeasti.

Elämässä on paljon sellaista, mitä en voi tehdä. Se kaikki on ”toivomuslistallani”. Suljen usein silmäni ja avaan oman ”ikkunani” Jumalan lupaamaan uuteen maailmaan (2. Pietarin kirje 3:13). Näen itseni terveenä ja jalkeilla – nauttimassa elämästä täysin siemauksin. Vaalin mielessäni kuningas Daavidin sanoja: ”Pane toivosi Jehovaan; ole rohkea, ja olkoon sydämesi luja.” (Psalmit 27:14.) Vaikka ruumiistani on tullut aina vain hauraampi, Jehova on tehnyt minut vahvaksi. Olen edelleen vahva heikkoudestani huolimatta.