OLET varma siitä, että uskontosi opettaa totuuden Jumalasta, ja uskot, että Raamattu viitoittaa parhaan elämäntavan. Siksi on täysin luonnollista, että yrität juurruttaa lapseesi omia arvojasi (5. Mooseksen kirja 6:6, 7). Mutta entä jos lapsesi kiinnostus hengellisiä kysymyksiä kohtaan sammuu teini-iässä? Mitä jos hän alkaa kyseenalaistaa juuri niitä uskonkäsityksiä, jotka näyttivät olevan hänelle täysin selviä pienempänä? (Galatalaisille 5:7.)

Jos näin käy, älä ajattele, että olisit epäonnistunut kristittynä vanhempana, sillä asiaan voi liittyä muitakin seikkoja, kuten pian näemme. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että suhtautumisesi lapsen kysymyksiin voi hyvinkin ratkaista, päättääkö hän tutkia tarkemmin uskonkäsityksiäsi vai ottaa etäisyyttä niihin. Jos julistat nuorelle sodan tämän kiistakysymyksen johdosta, taistelusta tulee raskas – ja häviät sen lähes varmasti. (Kolossalaisille 3:21.)

On paljon viisaampaa noudattaa apostoli Paavalin neuvoa: ”Herran orjan ei tarvitse taistella, vaan hänen täytyy olla hellävarainen kaikkia kohtaan, pätevä opettamaan, itsensä hillitsevä.” (2. Timoteukselle 2:24.) Miten opettaa pätevästi, jos nuori kyseenalaistaa uskosi?

Yritä aivan ensimmäiseksi ymmärtää, mitä lapsesi ajattelutavan taustalla on. Seuraavassa muutama esimerkki.

• Tunteeko hän itsensä kristillisessä seurakunnassa yksinäiseksi? Eikö hän ole löytänyt sieltä ystäviä? ”Aloin viettää enemmän aikaa koulutoverien kanssa, koska halusin saada ystäviä, ja hengellinen kasvuni pysähtyi vuosiksi. Kiinnostukseni hengellisiä asioita kohtaan hiipui  ennen kaikkea huonon seuran vuoksi, ja nyt kaduttaa.” (Lenore, 19.)

• Onko hän sen verran epävarma itsestään, että hänen on vaikea tuoda esiin uskonkäsityksiään? ”En uskaltanut kertoa koulussa uskonkäsityksistäni, koska pelkäsin, että minua pidettäisiin outona tai minut leimattaisiin uskovaiseksi. Kaikkiin nuoriin, jotka olivat erilaisia kuin muut, suhtauduttiin torjuvasti, enkä halunnut saada osakseni sellaista kohtelua.” (Ramón, 23.)

• Tuntuuko kristillisten normien mukaan eläminen hänestä liian suurelta vastuulta? ”Minusta tuntuu kuin Raamatun lupaus ikuisesta elämästä olisi korkeiden portaiden yläpäässä, mutta minä en ole päässyt edes ensimmäiselle rappuselle – en ole lähelläkään koko portaita. Niille nouseminen tuntuu niin pelottavalta, että olen miettinyt, kannattaako edes yrittää.” (Renee, 16.)

Mistä kenkä mahtaa puristaa sinun lapsesi kohdalla? Paras keino saada se selville on kysyä sitä suoraan. Älä kuitenkaan anna keskustelun muuttua väittelyksi, vaan ole ”nopea kuulemaan, hidas puhumaan, hidas vihastumaan” (Jaakobin kirje 1:19). Ole kärsivällinen ja pitkämielinen ja hyödynnä ”kaikkea opetustaitoasi”, aivan kuin puhuisit jonkun muun kuin oman perheenjäsenen kanssa (2. Timoteukselle 4:2).

Jos nuori ei esimerkiksi tule mielellään kristillisiin kokouksiin, yritä saada selville, painaako häntä jokin muu asia. Muista kuitenkin säilyttää malttisi. Seuraavassa esimerkissä isän suhtautumistapa ei johda mihinkään.

Poika: Minua ei huvita enää käydä kokouksissa.

Isä: [Ärtyneesti] Mitä ihmettä sinä oikein puhut?

Poika: Siellä on niin tylsää.

Isä: Niinkö sinä ajattelet Jumalasta – että hän on tylsä? Harmin paikka, sillä niin kauan kuin asut minun kattoni alla, sinä lähdet kokouksiin, halusit tai et!

Jumala käskee vanhempia opettamaan lapsille häntä koskevia asioita ja lapsia taas tottelemaan vanhempiaan (Efesolaisille 6:1). Et kuitenkaan halua, että lapsesi noudattaa perheen hengellistä ohjelmaa sokeasti ja lähtee kokouksiin vastentahtoisesti. Toivoisit, että jos suinkin mahdollista, hänen mielensä ja sydämensä olisivat mukana.

Voit onnistua tässä paremmin, jos pyrit ymmärtämään, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet hänen asenteeseensa. Kun tämä on tavoitteena, edellinen keskustelu voisi kulkea tähän tapaan:

Poika: Minua ei huvita enää käydä kokouksissa.

Isä: [Rauhallisesti] Miksi sinusta tuntuu siltä?

Poika: Siellä on niin tylsää.

Isä: Joskus voi tosiaan tuntua tylsältä istua paikoillaan tunti tai pari. Mikä siinä on kaikkein vaikeinta?

Poika: En tiedä. Olisi vain kivempi olla jossain muualla.

Isä: Tuntuuko sinun ystävistäsi samanlaiselta?

Poika: No siinäpä se ongelma onkin, kun minulla ei ole siellä ystäviä, ainakaan enää.  Sen jälkeen kun paras ystäväni muutti pois, minulla ei ole ollut ketään juttukaveria. Kaikilla muilla näyttää olevan mukavaa. Olen siellä aivan ulkopuolinen!

Kannustamalla nuorta puhumaan isä saa selville ongelman ytimen – joka tässä tapauksessa on yksinäisyys – mutta lisäksi hän kasvattaa luottamuksen ilmapiiriä, jolloin ovi jää auki jatkokeskusteluille (ks. tekstiruutu  ”Kärsivällisyyttä tarvitaan”).

Jossain vaiheessa monet nuoret oppivat, että jos he kohtaavat hengellistä kasvuaan ehkäisevät haasteet, he ovat yleensä varmempia itsestään ja uskostaan. Esimerkiksi edellä mainittu Ramón, joka ei ennen uskaltanut kertoa koulussa olevansa Jehovan todistaja, huomasi, ettei uskonkäsityksistä puhuminen ollutkaan niin kauheaa kuin hän oli kuvitellut, ei edes silloin kun häntä pilkattiin. Hän kertoo:

”Kerran eräs poika koulussa pilaili uskontoni kustannuksella. Minua alkoi jännittää kovasti, ja tajusin, että koko luokka oli kuulolla. Päätin kääntää keskustelun suuntaa ja kysyin, mitä hän uskoi. Suureksi yllätyksekseni hän näytti vielä kiusaantuneemmalta kuin minä. Silloin tajusin, että monilla nuorilla on kyllä uskonkäsityksiä, mutta he eivät ymmärrä niitä. Minä osaan ainakin selittää, mitä uskon. Loppujen lopuksi pikemminkin koulutoverieni pitäisi kiusaantua tästä keskustelunaiheesta eikä minun!”

Vanhemmat ja asiantuntijat ovat panneet merkille, että pienten lasten ja nuorten ajattelutavoissa on selvä ero (1. Korinttilaisille 13:11). Siinä missä lasten ajattelu on yleensä mustavalkoista ja koskee konkreettisia asioita, nuoret alkavat miettiä käsitteellisempiä asioita. Pikkulapselle voidaan esimerkiksi opettaa, että Jumala on luonut kaiken (1. Mooseksen kirja 1:1). Mutta nuorella herää paljon kysymyksiä: Mistä voi tietää, että Jumala on olemassa? Miksi rakastava Jumala sallii pahuutta? Miten Jumala on voinut olla olemassa aina? (Psalmit 90:2.)

 Vanhemmista voi tuntua, että tällaiset kysymykset merkitsevät askelta taaksepäin nuoren hengellisyydessä, mutta todellisuudessa kyse voi hyvinkin olla askeleesta eteenpäin. Kysymysten esittäminen voi olla tärkeä osa kristityn hengellistä kasvua (Apostolien teot 17:2, 3).

Lisäksi nuorena ihminen opettelee käyttämään ajattelukykyään (Roomalaisille 12:1, 2). Sen ansiosta on mahdollista ymmärtää kristillisen uskon ”leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys” aivan toisella tavalla kuin lapsena (Efesolaisille 3:18). Nyt jos koskaan on aika auttaa nuorta pohtimaan uskonkäsityksiään, jotta hänen uskonsa voi muuttua lujaksi vakaumukseksi. (Sananlaskut 14:15; Apostolien teot 17:11.)

Raamatussa kerrotaan nuoresta Timoteuksesta, joka oli tuntenut pyhät kirjoitukset ”pienokaisesta asti”. Apostoli Paavali kehotti häntä: ”Pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet tullut vakuuttuneeksi.” (2. Timoteukselle 3:14, 15.) Ehkä sinunkin lapsesi on syntymästään asti saanut opetusta Raamatun periaatteista, mutta nyt sinun täytyy auttaa häntä vakuuttumaan niistä, niin että niistä tulee hänen oma vakaumuksensa.

Kirjan Nuoret kysyvät – käytännöllisiä vastauksia 1. osassa sanotaan: ”Niin kauan kuin lapsi asuu kotona, vanhemmilla on oikeus vaatia häntä noudattamaan perheen hengellistä ohjelmaa. Tavoitteena ei kuitenkaan ole vain saada häntä toistamaan mekaanisesti rutiineja vaan juurruttaa hänen sydämeensä rakkautta Jumalaan.” Kun pidät tämän tavoitteen mielessäsi, voit auttaa nuorta tulemaan ”vahvaksi uskossa”, niin että kristillisestä elämäntavastasi tulee myös hänen elämäntapansa (1. Pietarin kirje 5:9). *