Kirje Norjasta

Lumisilla lakeuksilla

TALVIAAMUN sarastaessa kurkistamme verhojen raosta nähdäksemme, millainen sää ulkosalla on. Taivas on kirkas ja pilvetön! Aiomme viettää seuraavat kolme päivää saarnaten napapiirin pohjoispuolella Ruijassa Finnmarksviddan tunturilaakiolla.

Norjan talvet ovat kylmiä, joten meitä hieman jännittää lähteä kaukaisille kairoille. Onneksi kuitenkin olemme kolmen paikallisen Jehovan todistajan seurassa. He tietävät, mitä on odotettavissa, ja ovat evästäneet meidät hyvin.

Teitä ei liiemmin ole, ja siksi ihmisten luo pääsee parhaiten moottorikelkalla. Pakkaamme kelkkoihin ja perässä vedettävään rekeen vaatteita, ruokaa ja ylimääräistä polttoainetta. Edessämme aukeaa silmänkantamattomiin ulottuva luminen lakeus, ja hanki kimaltelee auringossa kuin tuhannet timantit. Näky on henkeäsalpaavan kaunis.

Ruijassa voi nähdä poroja, hirviä, ilveksiä, jäniksiä, kettuja, ahmoja ja jopa karhuja. Me odotamme kuitenkin innokkaimmin sitä, että pääsemme tapaamaan tämän syrjäseudun asukkaita, varsinkin saamelaisia, jotka hankkivat elantonsa hoitamalla poroja tai työskentelemällä tunturimajoilla.

Ensimmäisen majan ulkopuolella tapaamme koululaisia, jotka ovat hiihtämässä luokkana. He jäävät juttelemaan kanssamme ja kysyvät, mitä olemme tekemässä, ja vastaamme heille tietenkin mielellämme. Erotessamme yksi heistä toivottaa meille menestystä työssämme. Noustuamme jälleen kelkan selkään ylitämme suuria järviä ja ajamme hohtavien lumikenttien poikki. Pääsemmeköhän näkemään porotokan?

Saavumme pienelle mökille, missä meidät ottaa sydämellisesti vastaan muuan mies. Hän on yksi seudun harvoista vakituisista asukkaista. Huomatessaan, että rekemme on rikki, hän tarjoutuu korjaamaan sen. Korjaaminen kestää hyvän tovin, sillä täällä kaikki tapahtuu verkkaisesti. Miehen leppoisa olemus tuo meillekin levollisen olon. Kun reki on korjattu, kiitämme häntä ja näytämme hänelle Raamatusta,  miksi Jumala sallii kärsimyksiä. Hän kuuntelee tarkkaan, ja ennen kuin jatkamme matkaa, hän ottaa meiltä kirjan Mitä Raamattu todella opettaa? sekä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Hymyssä suin hän kiittää käynnistä.

Käytyämme vielä joissakin paikoissa hämärä alkaa laskeutua ja suuntaamme kohti majaa, jossa aiomme yöpyä. Yhtäkkiä näemme ketun: punertava turkki hohtaa kauniisti valkoista hankea vasten. Se pysähtyy, katsahtaa meihin uteliaana ja lähtee sitten jolkuttamaan eteenpäin. Taivaalta alkaa tupruttaa lunta, ja meidän on vaikea nähdä eteemme. Päästessämme vihdoin perille huokaisemme helpotuksesta. Teemme tulen, ja maja lämpiää hiljakseen. Olemme tyytyväisiä vaikkakin väsyneitä ajaa rytyytettyämme kelkalla koko pitkän päivän.

Aamu koittaa aivan liian pian. Pakkaamme jälleen tavarat kelkkaan ja suuntaamme alavammille seuduille joenuomaa myötäillen, kunnes saavumme taas eräälle tunturimajalle. Tapaamme siellä nuoren miehen, jonka kanssa vaihdamme rakentavia ajatuksia Raamatusta. Hän näyttää meille ystävällisesti helpoimman tien takaisin reitille.

Viimeisenä päivänä käymme Stabbursdalenin kansallispuistossa. Maisemat ovat upeat, ja etäällä horisontissa kohoaa auringossa hohtavia lumisia tuntureita. Yhtäkkiä edessämme on lauma poroja, jotka laiduntavat kaikessa rauhassa kaivaen koparoillaan lumen alta jäkälää ja sammalta. Kauempana saamelaismies istuskelee moottorikelkassa ja katselee porojaan. Hänen koiransa vartioi laumaa tarkkana ja pitää sen koossa. Koira pysähtyy hetkeksi ja nuuhkii ilmaa katsoen meidän suuntaamme, mutta jatkaa sitten paimentamista. Esitämme asiamme poromiehelle, joka kuuntelee meitä ystävällisesti.

Kotimatkalla muistelemme kaikkia niitä ihmisiä, jotka tapasimme taakse jääneiden 300 kilometrin varrella. Olemme iloisia siitä, että saimme omalta pieneltä osaltamme kertoa hyvää uutista noilla lumisilla lakeuksilla.

[Kuvan lähdemerkintä s. 15]

© Norway Post