YLI 10 000 saarnaajaa levittäytyi salamannopeasti eri puolille Yhdysvaltoja. Kyseessä oli yhdeksänpäiväinen todistuskampanja, joka järjestettiin vuoden 1929 elo-syyskuuksi. Nämä Valtakunnan julistajat toimittivat lukijoiden käsiin neljännesmiljoona kirjaa ja kirjasta. Saarnaajien riveissä oli tuhatkunta kolporteeraajaa. Heidän joukkonsa oli totisesti kasvanut! Kiertokirjeen * sanoin oli ”melkein uskomatonta”, että tienraivaajien määrä oli kolminkertaistunut vuodesta 1927 vuoteen 1929.

Vuoden 1929 loppupuolella tapahtui talousromahdus. Niin sanottuna mustana tiistaina, 29. lokakuuta, New Yorkin pörssin kurssit sukelsivat pohjalukemiin, mikä syöksi maailmantalouden suuren laman kouriin. Tuhansia pankkeja kaatui. Maatiloja lopetettiin. Monet suuret tehtaat sulkivat ovensa. Miljoonat menettivät työpaikkansa. Vuonna 1933 päivittäin jopa tuhannen yhdysvaltalaisperheen asunto ulosmitattiin.

Miten kokoaikaiset saarnaajat selvisivät tällaisen kriisin aikana? Yksi ratkaisu oli pyörillä kulkeva koti. Asuntoautosta tai -vaunusta ei tarvinnut maksaa vuokraa eikä veroja, joten monet tienraivaajat pystyivät palvelemaan tehtävässään minimaalisin kuluin. * Liikuteltava koti toimi lisäksi ilmaisena hotellihuoneena konventtien aikana. Englanninkielisessä Kiertokirjeessä julkaistiin vuonna 1934 yksityiskohtaiset piirustukset pienen mutta mukavan majapaikan rakentamiseen. Vaunuihin oli suunniteltu muun muassa vesijärjestelmä, liesi, piiloon taittuva sänky ja lämmöneristys.

Neuvokkaat saarnaajat ryhtyivät joka puolella maailmaa rakentamaan pyörillä kulkevia koteja. ”Nooalla ei ollut kokemusta laivanrakennuksesta”, muisteli Victor Blackwell, ”eikä minulla ollut kokemusta eikä käsitystä asuntovaunun rakentamisesta.” Sellaisen hän kuitenkin rakensi.

Avery ja Lovenia Bristow’lla oli asuntoauto. Avery sanoi: ”Olin kuin kilpikonna kilpensä suojissa – kotini oli aina mukanani.” Bristow’t palvelivat tienraivaajina yhdessä Harvey ja Anne Conrow’n kanssa, joiden asuntovaunun seinät olivat tervahuopaa. Huovasta irtoili paloja joka kerta, kun he siirsivät kotiaan. ”Kukaan ei ollut koskaan nähnyt sellaista asuntovaunua”, kertoi Avery, ”eikä kukaan ole nähnyt moista sen jälkeenkään!” Avery totesi kuitenkin, että Conrow’t ja heidän kaksi poikaansa olivat ”onnellisin perhe, mitä kuvitella saattoi”. Harvey Conrow kirjoitti: ”Meiltä ei koskaan puuttunut mitään, ja tunsimme olomme täysin turvalliseksi Jehovan palveluksessa ja hänen hellässä huolenpidossaan.” Perheen kaikki neljä jäsentä kävivät myöhemmin Gilead-koulun, ja heidät määrättiin lähetystyöntekijöiksi Peruun.

Myös Battainot palvelivat tienraivauksessa perheenä. Kun Giusto ja Vincenza saivat tietää, että heille oli tulossa perheenlisäystä, he muunsivat Fordin vuoden 1929 A-mallia olevan kuorma-autonsa  kodiksi. Se ”tuntui hienolta hotellilta” verrattuna niihin telttoihin, joissa he olivat asuneet aiemmin. He jatkoivat rakastamaansa työtä pienen tyttärensä kanssa ja saarnasivat Yhdysvalloissa asuville italialaisille.

Hyvä uutinen tavoitti monia kuulevia korvia, mutta köyhät ja työttömät pystyivät harvoin maksamaan raamatullisesta kirjallisuudesta rahalla. Sen sijaan he antoivat vastineeksi monenlaisia tavaroita. Kaksi tienraivaajaa listasi 64 erilaista hyödykettä, joita he olivat saaneet kiinnostuneilta. Luettelo kuulosti aivan ”maalaiskaupan inventaariolta”.

Fred Anderson tapasi maanviljelijän, joka halusi kirjasarjamme ja antoi meille vaihdossa äitinsä entiset silmälasit. Seuraavalla maatilalla muuan mies oli kiinnostunut kirjallisuudestamme mutta sanoi, ettei voinut lukea, koska hänellä ei ollut silmälaseja. Tarjosimme hänelle kokeiltavaksi hänen naapurinsa antamia silmälaseja, ja niillä hän pystyi mainiosti lukemaan. Hän antoi mielellään korvauksen sekä laseista että kirjoista.

Herbert Abbottilla oli autossaan kannettava kanahäkki. Saatuaan vaihdossa kolme tai neljä kanaa hän vei ne markkinoille, myi ne ja tankkasi autonsa. ”Oliko meillä joskus viimeiset pennoset käytössä?” hän kysyi. ”Kyllä vain, mutta emme antaneet sen pysäyttää meitä. Jos vain bensaa oli tankissa, jatkoimme matkaa uskoen ja luottaen Jehovaan.”

Luottamus Jehovaan ja sitkeä peräänantamattomuus kantoivat nämä ihmiset vaikeiden aikojen yli. Erään myrskyn riehuessa Maxwell ja Emmy Lewis pakenivat asuntovaunustaan viime hetkellä, ennen kuin kaatuva puu halkaisi sen kahtia. Maxwell kirjoitti: ”Tällaiset asiat olivat meille vain pieniä välikohtauksia – eivät mitään varsinaisia esteitä – eikä päähämme koskaan pälkähtänyt antaa periksi. Työtä oli paljon, ja me aioimme tehdä sen.” Myötätuntoisten ystävien avulla Maxwell ja Emmy rakensivat päättäväisesti asuntovaununsa uudelleen.

Sama uhrautuva henki on tunnusomainen miljoonille innokkaille Jehovan todistajille myös nykyisinä koettelevina aikoina. Varhaisten tienraivaajien tavoin olemme päättäneet jatkaa saarnaamista, kunnes Jehova sanoo, että työ on tehty.