Elämäkerta

Vihdoinkin yksimielinen perhe!

KERTONUT SUMIKO HIRANO

Olin löytänyt parhaan elämäntavan ja halusin jakaa sen mieheni kanssa. Toiveeni toteutui vasta 42 vuoden kuluttua.

MENIMME naimisiin vuonna 1951. Olin tuolloin 21-vuotias. Neljän vuoden päästä meillä oli kaksi poikaa, ja elämäni näytti olevan kaikin puolin kunnossa.

Eräänä päivänä vuonna 1957 isosiskoni kertoi erään Jehovan todistajien lähetystyöntekijän käyvän hänen luonaan. Vaikka sisareni oli buddhalainen, hän alkoi tutkia Raamattua lähetystyöntekijän kanssa ja suositteli minullekin raamatuntutkistelua. Suostuin hänen ehdotukseensa. Kävin protestanttisessa kirkossa, joten pystyisin kyllä osoittamaan, missä Jehovan todistajat olivat väärässä – tai niin luulin.

Huomasin pian, kuinka vähän tiesin Raamatusta. Jouduin kysymään lähetystyöntekijäsisarelta: ”Kuka on Jehova?” En ollut koskaan kuullut tuota nimeä käytettävän kirkossani. Sisar Daphne Cooke (myöhemmin Pettitt) kohdisti huomioni Jesajan 42:8:aan, jossa todetaan selvästi, että Jehova on Kaikkivaltiaan Jumalan nimi. Daphne vastasi kaikkiin kysymyksiini Raamatun avulla.

Kun esitin samaiset kysymykset seurakuntani papille, hän sanoi minulle: ”On synti tehdä kysymyksiä. Usko vain, mitä sinulle sanotaan.” Vaikkei kyseleminen ollutkaan mielestäni väärin, puoli vuotta kävin joka sunnuntai aamulla kirkossa ja iltapäivällä Jehovan todistajien kokouksissa.

Vaikutus avioliittoomme

Olin innoissani oppimistani Raamatun asioista ja puhuin niistä miehelleni Kazuhikolle. Joka tutkistelun ja kokouksen jälkeen  kerroin hänelle, mitä olin oppinut. Seurauksena oli, että välimme viilenivät. Hän ei halunnut, että minusta tulisi Jehovan todistaja. Raamatun tutkiminen oli kuitenkin niin antoisaa, että jatkoin sitä ja todistajien seurassa olemista.

Kokousiltoina valmistin ennen lähtöäni Kazuhikon lempiruokia, mutta hän alkoi käydä ulkona syömässä. Kun tulin kotiin, hän oli huonolla tuulella eikä suostunut puhumaan. Parin kolmen päivän kuluttua hänen mielialansa kohosi, mutta sitten olikin jo seuraava kokous.

Näihin aikoihin sairastuin tuberkuloosiin. Tuo tauti oli jo vienyt useiden mieheni sukulaisten hengen. Kazuhiko hätääntyi ja lupasi, että saisin parannuttuani tehdä, mitä ikinä halusin. Pyysin vain, että hän antaisi minun käydä viikoittaisissa kokouksissa. Hän suostui pyyntööni.

Toipumiseni kesti puoli vuotta. Tutkin noina kuukausina intensiivisesti Raamattua. Etsin todistajien opetuksista ristiriitaisuuksia ja ajattelin, että jos löytäisin yhdenkin, tutkiminen loppuisi siihen paikkaan. En kyennyt löytämään ainuttakaan ristiriitaa. Protestanttisen kirkon virheet sen sijaan paljastuivat selvästi. Opin tuntemaan Jehovan rakkauden ja oikeudenmukaisuuden ja ymmärsin, että kannattaa elää hänen lakiensa mukaan.

Tervehdyttyäni mieheni piti lupauksensa eikä vastustanut kokouksissa käymistäni. Kasvoin kaiken aikaa hengellisesti, ja toukokuussa 1958 minut kastettiin Jehovan todistajaksi. Halusin kovasti, että perheenikin alkaisi palvoa kanssani tosi Jumalaa.

Autan lapsiani hengellisesti

Poikani olivat aina mukanani kokouksissa ja saarnaamistyössä. Eräät tapaukset auttoivat minua huomaamaan, että heidän Raamatun tuntemuksensa kasvoi koko ajan. Kuusivuotias Masahiko oli kerran ulkona leikkimässä. Yhtäkkiä kuulin kovan äänen ja kirkaisun. Muuan naapuri syöksyi sisään ja huusi, että poikani oli jäänyt auton alle. Oliko hän kuollut? Pakottauduin pysymään rauhallisena rynnätessäni ulos. Kun silmäni osuivat hänen vääntyneeseen polkupyöräänsä, aloin vapista, mutta seuraavaksi näin hänen kävelevän minua kohti vain lievästi loukkaantuneena. Hän tarrautui minuun ja sanoi: ”Äiti, Jehova auttoi minua, eikö auttanutkin?” Nähdessäni hänen olevan elossa ja kuullessani nuo kauniit sanat puhkesin itkuun.

Erään toisen kerran tapasimme sananpalveluksessa iäkkään miehen, joka huusi: ”Minkä ihmeen takia te raahaatte pientä lasta ympäriinsä tuolla tavalla? Sääliksi käy lapsiraukkaa.” Ennen kuin ehdin vastata, kahdeksanvuotias Tomoyoshi sanoi: ”Setä kiltti, ei äiti pakota minua saarnaamaan. Saarnaan, koska haluan palvella Jehovaa.” Vanha mies vain tuijotti eikä saanut sanotuksi sanaakaan.

Hengellisesti poikani olivat isättömiä poikia. Minun oli opetettava heille Raamatun totuuksia, vaikka itsellänikin oli vielä paljon oppimista. Kasvatin rakkauttani, uskoani  ja intoani ja yritin näyttää hyvää esimerkkiä. Kiitin päivittäin Jehovaa rukouksessa lasten kuullen. Kerroin heille kokemuksia, joita minulle sattui saarnaamistyössä. Se kannusti heitä. Kun heiltä myöhemmin kysyttiin, miksi he olivat ryhtyneet tienraivaajiksi eli Jehovan todistajien kokoaikaisiksi sananpalvelijoiksi, he vastasivat: ”Näimme, että äiti oli onnellinen palvellessaan tienraivaajana, ja mekin halusimme olla onnellisia.”

Varoin tarkkaan puhumasta halveksivasti heidän isästään tai kenestäkään seurakunnan jäsenestä. Tajusin, että kielteisellä puheella voisi olla vahingollinen vaikutus lapsiini. He saattaisivat lakata kunnioittamasta paitsi sitä, josta puhutaan, myös sitä, joka puhuu.

Edistymisen tiellä olevien esteiden voittaminen

Vuonna 1963 meidän oli mieheni työn vuoksi muutettava Taiwaniin. Hän sanoi, että jos saarnaisin sikäläiselle japanilaisyhdyskunnalle, se herättäisi paheksuntaa. Meidät lähetettäisiin takaisin Japaniin, mistä koituisi vaikeuksia hänen yritykselleen. Hän halusi erottaa meidät todistajista.

Taiwanissa todistajat ottivat meidät lämpimästi vastaan. Kaikki kokoukset pidettiin kiinan kielellä. Päätin opetella kiinaa, jotta voisin todistaa japanilaisten sijasta paikallisille asukkaille. Tällä tavalla voisin välttää mieheni mainitsemat ongelmat.

Ystävyytemme taiwanilaistodistajien kanssa vahvisti meitä. Eräs lähetystyöntekijäpariskunta, Harvey ja Kathy Logan, auttoi meitä valtavasti. Veli Loganista tuli pojilleni hengellinen isä. Hän osoitti heille, ettei Jehovan palvelus tee elämästä ankeaa ja ilotonta. Uskon, että juuri Taiwanissa-oloaikanamme pojat päättivät palvella Jehovaa.

Tomoyoshi ja Masahiko menivät amerikkalaiseen kouluun, missä he oppivat englantia ja kiinaa. Koulutus evästi heitä niitä tehtäviä varten, joita he myöhemmin saivat tosi Jumalan, Jehovan, sananpalvelijoina. Olen syvästi kiitollinen Jehovalle siitä, että hänen ansiostaan aika, joka olisi voinut olla meille vaikeaa, muuttui ajaksi, joka johti pysyviin siunauksiin. Perheemme vietti Taiwanissa unohtumattomat kolme ja puoli vuotta, minkä jälkeen palasimme Japaniin.

Pojat olivat nyt teini-ikäisiä ja alkoivat itsenäistyä. Käytin tuntikausia siihen, että selitin heille Raamatun periaatteita. Jehova auttoi heidät tämän vaikean ajan yli. Lukion jälkeen Tomoyoshi aloitti tienraivauksen. Ensimmäisinä tienraivausvuosinaan hän saattoi auttaa neljää ihmistä ottamaan vihkiytymis- ja kasteaskeleen. Masahiko noudatti veljensä esimerkkiä ja aloitti tienraivauksen heti koulun jälkeen. Hän auttoi neljää nuorta tulemaan  todistajiksi ensimmäisten neljän tienraivausvuotensa aikana.

Sitten pojat saivat Jehovalta vielä lisää siunauksia. Tomoyoshi tutki erään miehen kanssa, jonka vaimolle minä olin opettanut Raamatun totuuksia. Myös heidän kahdesta tyttärestään tuli todistajia. Myöhemmin Tomoyoshi meni naimisiin vanhemman tytön, Nobukon, kanssa ja Masahiko nuoremman, Masakon, kanssa. Tomoyoshi ja Nobuko palvelevat tätä nykyä Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa. Masahiko ja Masako ovat lähetystyöntekijöinä Paraguayssa.

Muutoksia mieheni asenteessa

Uskontomme ei näyttänyt tuossa vaiheessa kiinnostavan miestäni, mutta havaitsimme merkkejä siitä, että hänen asenteensa oli muuttumassa. Kun minua vastustettiin, hän puolusti uskonkäsityksiäni ja kannatti huomaamattaan Raamatun totuuksia. Hän auttoi tarpeessa olevia todistajia aineellisesti. Nuoremman poikamme häissä hän piti lyhyen puheen, jossa hän totesi: ”Oikean elämäntavan opettaminen ihmisille on kaikkein parasta ja samalla kaikkein vaikeinta työtä. Poikani ja heidän vaimonsa ovat valinneet elämänurakseen tämän hyvin vaikean tien. Autattehan heitä.” Kaikki tämä sai minut tuumimaan, että jonain päivänä hän vielä alkaisi palvella kanssamme Jehovaa.

Järjestin niin, että mieheni tapasi todistajia meillä kotona. Kutsuin Kazuhikon kristillisiin kokouksiin ja konventteihin sekä Kristuksen kuoleman muistojuhlaan. Aina kun hän töiltään pääsi, hän oli niissä läsnä, vaikkakin vastahakoisesti. Monta kertaa minusta tuntui, että hän saattaisi alkaa tutkia Raamattua, joten pyysin kylään kristittyjä vanhimpia. Mieheni kuitenkin kieltäytyi tutkistelusta. Mietin, mistä kenkä puristi.

Mieleeni tulivat apostoli Pietarin sanat: ”Te vaimot, olkaa alamaisia omalle miehellenne, jotta jos jotkut eivät tottele sanaa, heidät voitettaisiin sanatta vaimonsa käytöksellä, koska he ovat olleet teidän siveellisesti puhtaan käytöksenne sekä syvän kunnioituksenne silminnäkijöitä.” (1. Pietarin kirje 3:1, 2.) Ymmärsin, etten ollut aina toiminut tuon neuvon mukaisesti. Voidakseni kunnolla noudattaa sitä minun piti vahvistaa hengellisyyttäni.

Vuonna 1970 aloitin tienraivauksen tavoitteenani tulla hengellisemmäksi ihmiseksi. Kului 10 vuotta, sitten 20 vuotta. Mieheni suhtautuminen hengellisiin asioihin ei kuitenkaan muuttunut. Kerran eräs raamatuntutkisteluoppilas lausahti: ”On varmasti raskasta auttaa toisia, kun ei pysty auttamaan omaa miestäänkään.” Tuo huomautus masensi minua, mutten luovuttanut.

1980-luvun lopulla vanhempiemme voimat alkoivat ehtyä. Oli uuvuttavaa ja stressaavaa huolehtia heistä kaikkien muiden velvollisuuksieni ohella. Vuosikausia he kaikki olivat vastustaneet uskoani Jehovaan, mutta yritin osoittaa heitä kohtaan mahdollisimman paljon rakkautta. 96-vuotias äitini sanoi minulle juuri ennen kuolemaansa: ”Sumiko, jos saan ylösnousemuksen, liityn sinun uskontoosi.” Tajusin, etteivät ponnisteluni olleet olleet turhia.

Mieheni pani merkille kaiken, mitä olin tehnyt vanhempiemme hyväksi. Osoittaakseen arvostustaan sitä kohtaan hän alkoi käydä kokouksissa säännöllisesti. Näin jatkui useita vuosia, mutta hän ei oikeastaan edistynyt hengellisesti. Yritin jatkuvasti miellyttää häntä. Kutsuin hänen ystäviään ja jopa hänen ulkomaisia liikekumppaneitaan meille syömään. Osallistuin hänen vapaa-ajan puuhiinsa. Kun tienraivaajan tuntivaatimusta laskettiin, saatoin viettää enemmän aikaa hänen kanssaan.

Eläkkeelle jäänti tuo muutoksen

Mieheni jäi eläkkeelle vuonna 1993. Ajattelin, että nyt hänellä viimeinkin olisi aikaa tutkia Raamattua. Mutta hän sanoi, että Jumalan palvominen vain siksi, että hänellä sattuu olemaan  aikaa siihen, olisi suorastaan jumalanpilkkaa. Hän alkaisi palvoa Jumalaa vasta sitten, kun hänen sydämensä panisi hänet tekemään sen, enkä minä saisi painostaa häntä.

Kerran Kazuhiko kysyi minulta, voisinko elää loppuelämäni häntä varten. Kysymys loukkasi minua, koska naimisiinmenostamme lähtien olin tehnyt kaikkeni hänen hyväkseen. Olin yrittänyt kovasti tehdä hänet onnelliseksi, mutta hänestä tuntui, että olin elänyt enemmän Jehovaa kuin häntä varten. Mietin asiaa jonkin aikaa ja sanoin sitten, etten voisi tehdä enää enempää hänen hyväkseen, mutta jos hän alkaisi tehdä sitä, mitä minä tein, voisimme aloittaa yhdessä ihanan, uudenlaisen elämän, joka ei jatkuisi vain muutamia vuosia vaan ikuisesti. Kului monta päivää, eikä mieheni kommentoinut tätä mitenkään. Lopulta hän kysyi: ”No, alatkos tutkia Raamattua kanssani?” Joka kerta kun ajattelen noita sanoja, sydämeni sykähtää ilosta.

Ehdin pyytää erästä kristittyä vanhinta tutkimaan mieheni kanssa, mutta mieheni sanoi minulle: ”En tutki kenenkään muun kuin sinun kanssasi.” Aloimme siis tutkia Raamattua päivittäin. Koska kuuluin kiinankieliseen seurakuntaan ja mieheni osaa sujuvasti kiinaa, tutkimme tuolla kielellä. Lisäksi vajaassa vuodessa luimme yhdessä läpi koko Raamatun.

Noihin aikoihin eräs seurakuntani vanhin ja hänen vaimonsa alkoivat kiinnittää meihin huomiota pariskuntana. Vaikka he olivat nuorempia kuin lapsemme, meistä tuli hyviä ystäviä. Monet muutkin todistajat ilmaisivat erityistä kiinnostusta miestäni kohtaan. He osoittivat meille vieraanvaraisuutta ja juttelivat Kazuhikolle kuin isälleen. Tämä ilahdutti häntä kovasti.

Eräänä päivänä meille tuli seurakunnasta hääkutsu, joka oli osoitettu miehelleni. Häntä kosketti syvästi se, että hänet tunnustettiin perheen pääksi, ja hän päätti noudattaa kutsua. Pian hän tuli vapautuneemmaksi todistajien seurassa ja alkoi tutkia Raamattua erään kristityn vanhimman kanssa. Raamatun tutkiminen, kokouksissa käyminen ja seurakunnan ilmaisema rakkaus auttoivat häntä edistymään hyvää vauhtia hengellisesti.

Vihdoinkin yksimielinen perhe

Joulukuussa 2000 mieheni kävi kasteella Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi. Poikani ja heidän vaimonsa matkustivat kaukaisista kotimaistaan nähdäkseen omin silmin tämän ”nykyajan ihmeen”. 42 vuoden jälkeen perheemme oli vihdoinkin yksimielinen.

Nyt tarkastelemme mieheni kanssa aina aamuisin päivän tekstin ja luemme yhdessä Raamattua. Joka päivä keskustelemme hengellisistä asioista ja osallistumme hengelliseen toimintaan. Mieheni on avustava palvelija seurakunnassamme, ja hän piti äskettäin raamatullisen esitelmän kiinaksi. Olen Jehovalle kiitollinen siitä, että hän yhdisti meidät. Odotan kaikkien läheisteni kanssa sitä, että saamme pitää kunniassa hänen nimeään ja suvereeniuttaan läpi ikuisuuden.

[Kartta s. 13]

(Ks. painettu julkaisu)

KIINA

KOREAN DEMOKRAATTINEN KANSANTASAVALTA

KOREAN TASAVALTA

Japaninmeri

JAPANI

Tokio

Itä-Kiinan meri

TAIWAN

Taipei

[Kuva s. 12]

Perheeni kanssa vuonna 1958, jolloin kävin kasteella

[Kuvat s. 13]

Harvey ja Kathy Loganin kaltaiset ystävät vahvistivat meitä hengellisesti, kun muutimme Tokiosta Taipeihin

[Kuva s. 15]

Nykyään perheeni on yksimielinen tosi palvonnassa