Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Jehova auttoi minua löytämään Hänet

Jehova auttoi minua löytämään Hänet

Elämäkerta

Jehova auttoi minua löytämään Hänet

KERTONUT FLORENCE CLARK

Pitelin vakavasti sairaan mieheni kättä. Kuuluin anglikaaniseen kirkkoon ja rukoilin Jumalaa parantamaan mieheni. Lupasin, että jos mieheni jäisi henkiin, etsisin Jumalaa, kunnes löytäisin hänet, ja sen jälkeen kuuluisin hänelle.

SYNNYIN Chulungin perheeseen 18. syyskuuta 1937. Perheemme eli Oombulgurrin aboriginaaliyhteisössä syrjäisellä Kimberleyn alueella Länsi-Australiassa.

Minulla on monia rakkaita muistoja lapsuudestani, joka oli huoletonta ja onnellista aikaa. Kirkon lähetystyön ansiosta opin joitakin perusasioita Jumalasta ja Raamatusta, mutta kristillisiä periaatteita opin äidiltä. Hän luki minulle Raamattua säännöllisesti, ja minussa heräsi jo varhain rakkaus hengellisiin asioihin. Lisäksi ihailin erästä tätiäni, joka oli kirkkonsa lähetystyöntekijä. Tiesin sisimmässäni, että halusin seurata hänen jalanjälkiään.

Yhteisössämme, joka tunnettiin aiemmin nimellä Forrest River Mission, saattoi käydä koulua ensimmäisestä viidenteen luokkaan asti. Minulla oli koulua vain pari tuntia aamuisin. Koulunkäyntini jäi siis vähiin, mikä huolestutti isää, sillä hän halusi lastensa saavan hyvän koulutuksen. Niinpä hän päätti, että perheemme muuttaisi Oombulgurrista Wyndhamin kaupunkiin. Lähtöpäivä oli surullinen, mutta Wyndhamissa pystyin käymään koulua täysipäiväisesti seuraavien neljän vuoden ajan, vuosina 1949–52. Olen hyvin kiitollinen siitä, että isä järjesti minulle mahdollisuuden saada koulutusta.

Äiti oli paikallisen lääkärin palveluksessa, ja kun 15-vuotiaana lopetin koulunkäynnin, tuo lääkäri tarjosi minulle sairaanhoitajan paikkaa Wyndhamin sairaalasta. Otin tarjouksen vastaan mielihyvin, sillä tuohon aikaan työpaikat olivat kiven takana.

Joitakin vuosia myöhemmin tapasin Alecin, valkoihoisen karjanhoitajan. Meidät vihittiin vuonna 1964 Derbyn kaupungissa, missä kävin säännöllisesti anglikaanisessa kirkossa. Eräänä päivänä ovelleni tuli Jehovan todistajia. Sanoin heille, etten tosiaankaan ollut kiinnostunut, ja pyysin, etteivät he tulisi enää uudelleen. Yksi asia kuitenkin herätti uteliaisuuteni: he mainitsivat, että Jumalalla on nimi, Jehova.

”Etkö osaa itse rukoilla?”

Vuonna 1965 elämämme alkoi muuttua vaikeaksi. Miehelleni sattui kolme melko vakavaa onnettomuutta, kaksi hevosensa kanssa ja yksi autolla ajaessa. Onneksi hän toipui niistä kaikista ja palasi taas työhön. Hieman myöhemmin hänelle kuitenkin sattui jälleen onnettomuus hevosen kanssa, ja tällä kertaa hän sai vakavia vammoja päähänsä. Kun tulin sairaalaan, lääkäri sanoi, että mieheni kuolisi. Jouduin aivan pois tolaltani. Sairaanhoitaja pyysi paikallista pappia käymään luonani, mutta tämä vastasi: ”Ei nyt. Tulen huomenna!”

Toivoin, että pappi olisi tullut rukoilemaan kanssani, ja mainitsin tästä nunnalle. Hän sanoi: ”Mikä ihme sinulla on? Etkö osaa itse rukoilla?” Niinpä aloin rukoilla apua kirkossa olevilta patsailta – turhaan. Näytti siltä, että menettäisin mieheni. Pohdin, miten selviytyisin yksinäni. Olin myös huolissani kolmesta lapsestamme, Christinestä, Nanettesta ja Geoffreysta. Millaista heidän elämänsä olisi ilman isää? Kolme päivää myöhemmin mieheni onneksi tuli tajuihinsa, ja hän pääsi kotiin 6. joulukuuta 1966.

Mieheni toipui päällisin puolin oikein hyvin, mutta hänen aivonsa olivat vaurioituneet. Hänellä oli muistihäiriöitä, ja hän muuttui väkivaltaiseksi ja oikukkaaksi. Hänen oli vaikea tulla toimeen lastemme kanssa, ja hän raivostui, jolleivät he reagoineet niin kuin aikuiset. Hänen hoitamisensa oli vaikeaa. Tein käytännössä kaiken hänen puolestaan. Minun piti jopa opettaa hänet lukemaan ja kirjoittamaan uudestaan. Jouduin koville huolehtiessani hänestä kotitöiden ohessa, ja lopulta sain hermoromahduksen. Seitsemän vuoden kuluttua mieheni onnettomuudesta päätimme muuttaa joksikin aikaa erilleen, jotta voisin toipua.

Muutin lasten kanssa etelään Perthin kaupunkiin. Ennen muuttoamme sisareni oli alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa Kununurrassa, pienessä Länsi-Australian kaupungissa. Hän näytti minulle erästä kuvaa kirjasta Totuus joka johtaa ikuiseen elämään *. Kuva esitti Raamatun lupaamaa paratiisimaata. Lisäksi hän näytti kirjasta, että Jumalalla on nimi, Jehova, ja tämä tieto vetosi minuun. Kirkossa ei ollut koskaan puhuttu näistä asioista, joten päätin soittaa Jehovan todistajille heti kun olisin asettunut Perthiin.

Minä kuitenkin epäröin ottaa yhteyttä todistajiin. Sitten eräänä iltana ovikello soi. Poikani meni ovelle ja kiiruhti pian takaisin: ”Äiti, ovella on niitä ihmisiä, joille sinun piti soittaa.” Hieman yllättyneenä totesin: ”Sano heille, etten ole kotona.” Mutta poika vastasi: ”Kyllähän sinä tiedät, äiti, että minä en saa valehdella.” Tunsin piston sydämessäni ja menin ovelle. Tervehtiessäni tulijoita huomasin heidän kasvoillaan kummastuneen ilmeen. He olivat tulleet tapaamaan erästä toista ihmistä, mutta hän oli muuttanut pois. Kutsuin heidät sisään ja pommitin heitä kysymyksillä, joihin he antoivat tyydyttävät vastaukset Raamatusta.

Seuraavalla viikolla aloin tutkia Raamattua säännöllisesti todistajien kanssa kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään avulla. Tutkistelu sytytti minussa jälleen rakkauden hengellisiin asioihin. Kaksi viikkoa myöhemmin olin läsnä Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistojuhlassa. Aloin käydä kokouksissa joka sunnuntai, ja ennen pitkää kävin kokouksissa myös viikolla. Lisäksi aloin kertoa oppimastani toisille. Huomasin, että kun autoin toisia ymmärtämään Raamatun totuuksia, aloin voida henkisesti paremmin. Puoli vuotta myöhemmin kävin kasteella Perthissä pidetyssä piirikonventissa.

Kun edistyin hengellisesti, ymmärsin Jehovan näkemyksen avioliiton pyhyydestä, muun muassa 1. Korinttilaiskirjeen 7:13:ssa esitetyn periaatteen: ”Jos jollakulla naisella on ei-uskova mies ja tämä kuitenkin suostuu asumaan hänen kanssaan, älköön hän jättäkö miestään.” Tämä raamatunkohta sai minut palaamaan Alecin luo.

Takaisin Derbyyn

Muutin takaisin Derbyyn 21. kesäkuuta 1979 oltuani poissa mieheni luota yli viisi vuotta. Tunteeni olivat siksi ristiriitaiset, ja mietin, miten Alec suhtautuisi paluuseeni. Yllätyksekseni hän oli siitä iloinen, vaikka hän olikin hieman pettynyt sen takia, että minusta oli tullut Jehovan todistaja. Hän ehdotti heti, että alkaisin käydä hänen kirkossaan kuten ennen Perthiin lähtöäni. Selitin, etten voisi tehdä sitä. Yritin kovasti kunnioittaa hänen asemaansa perheen päänä ja olla mahdollisimman hyvä kristitty vaimo. Koetin kertoa Alecille Jehovasta ja Hänen hienoista tulevaisuudenlupauksistaan, mutta hän ei ilmaissut vastakaikua.

Ajan mittaan Alec kuitenkin hyväksyi uuden elämäntapani ja alkoi jopa tukea minua taloudellisesti, niin että pääsin konventteihin ja kokouksiin. Olin tavattoman kiitollinen, kun hän osti minulle sananpalvelusta varten auton – korvaamaton väline täällä Australian syrjäseuduilla. Veljet ja sisaret, kierrosvalvoja mukaan lukien, viipyivät monesti luonamme useita päiviä. Näin Alec tutustui lukuisiin todistajiin, ja hän näytti pitävän heidän seurastaan.

Tunsin olevani kuin Hesekiel

Nautin kovasti veljien ja sisarten vierailuista, mutta minulla oli haasteena se, että olin Derbyn ainoa todistaja. Lähin seurakunta oli Broomessa 220 kilometrin päässä. Päätin siksi kertoa toisille hyvää uutista parhaani mukaan. Jehovan avulla tartuin toimeen ja aloin todistaa ovelta ovelle. Tehtävä oli vaikea, mutta yritin pitää mielessäni apostoli Paavalin sanat: ”Kaikkeen minulla on voimaa hänen välityksellään, joka voimistaa minua.” (Filippiläisille 4:13.)

Paikalliset papit olivat äkeissään toiminnastani, etenkin siitä, että todistin toisille aboriginaaleille. He yrittivät säikytellä minua ja saada minut lopettamaan saarnaamisen. Heidän vastustuksensa sai minut vain jatkamaan työtäni entistä päättäväisemmin, ja rukoilin säännöllisesti Jehovalta apua. Muistelin usein Hesekielille esitettyjä rohkaisun sanoja: ”Katso! Olen tehnyt sinun kasvosi aivan yhtä koviksi kuin heidän kasvonsa ja sinun otsasi aivan yhtä kovaksi kuin heidän otsansa. Timantin kaltaiseksi, piikiveä kovemmaksi, olen tehnyt otsasi. Et saa pelätä heitä etkä kauhistua heidän kasvojaan.” (Hesekiel 3:8, 9.)

Monesti kun olin ostoksilla, kaksi kirkkoon kuuluvaa miestä tuli pilkkaamaan minua suureen ääneen kiinnittääkseen toisten asiakkaiden huomion. En ollut huomaavinani heitä. Kerran kun olin uusintakäynnillä erään kiinnostuneen luona, paikallisen kirkon pappi tuli syyttämään minua siitä, etten muka uskonut Jeesukseen. Hän sieppasi Raamatun kädestäni, ravisti sitä kasvojeni edessä ja sysäsi sen sitten takaisin käteeni. Katsoin häntä suoraan silmiin ja siteerasin lempeästi mutta lujasti Johanneksen evankeliumin 3:16:ta ja vakuutin uskovani Jeesukseen. Vakaumuksellinen vastaukseni mykisti hänet, ja hän käveli mitään sanomatta tiehensä.

Oli mukavaa saarnata Derbyn alueen aboriginaaleille. Muuan pappi yritti estää minua tapaamasta erään nimenomaisen yhteisön asukkaita, mutta hän sai siirron muualle. Niinpä saatoin kertoa Raamatun sanomasta myös noille ihmisille. Olin aina halunnut ryhtyä tätini lailla lähetystyöntekijäksi, ja nyt tein lähetystyötä, kun autoin ihmisiä saamaan tietoa Jumalan sanasta. Monet aboriginaalit suhtautuivat saarnaamiseeni myönteisesti, ja aloitin useita raamatuntutkisteluja.

Tietoinen hengellisistä tarpeistani

Olin Derbyn ainoa Jehovan todistaja viiden vuoden ajan. Tuntui vaikealta pysyä hengellisesti vahvana, kun en päässyt säännöllisesti kokouksiin, joissa olisin saanut rohkaisua uskonveljiltäni. Kerran olin aivan erityisen alakuloinen ja lähdin ajelulle. Kun tulin alkuillasta kotiin, minua oli vastassa muuan sisar seitsemän lapsensa kanssa. He olivat tuoneet minulle kirjallisuutta kaukaa Broomen seurakunnasta. Siitä lähtien tämä sisar, Betty Butterfield, tuli kerran kuussa Derbyyn ja viipyi luonani viikonlopun. Kävimme yhdessä saarnaamassa ja tutkimme sitten Vartiotornia meillä kotona. Minä puolestani matkustin kerran kuussa Broomeen.

Sikäläiset veljet olivat hyvin auttavaisia, ja toisinaan heillä oli mahdollisuus tulla Derbyyn saakka auttamaan minua kenttäpalveluksessa. He kehottivat muiden kaupunkien veljiä ja sisaria poikkeamaan luonani läpikulkumatkallaan ja osallistumaan kanssani palvelukseen. Nuo veljet ja sisaret toivat tullessaan myös nauhoitettuja esitelmiä. Jotkut tutkivat kanssani Vartiotornia. Nämä lyhyet vierailut olivat valtavan rohkaisevia.

Lisää apua

Lisää puhtia elämääni toi Länsi-Australian eteläosassa asuva eläkeläispariskunta Arthur ja Mary Willis. He tulivat joidenkin vuosien ajan auttamaan minua kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan talviaikaan. Veli Willis johti useimmat kokoukset ja otti johdon kenttäpalveluksessa. Matkustimme yhdessä Kimberleyn syrjäseuduille ja kävimme sikäläisillä karjatiloilla. Aina kun Willisit lähtivät, tunsin valtavaa tyhjyyttä.

Vuoden 1983 lopulla kuulin viimein riemukseni, että Derbyyn muuttaisi eräs Sturgeonin perhe – Danny, Denise ja heidän neljä poikaansa. Kun he saapuivat, meidän oli mahdollista pitää viikoittaiset kokoukset säännöllisesti ja tehdä yhdessä kenttäpalvelusta. Vuonna 2001 Derbyyn perustettiin seurakunta. Nykyään kaupungissa on vahva 24 Valtakunnan julistajan seurakunta. Meillä on kaksi vanhinta ja yksi avustava palvelija, jotka pitävät meistä hyvää huolta hengellisesti. Toisinaan kokouksissa on läsnä jopa 30 henkeä.

Kun mietin menneitä vuosia, sydäntäni lämmittää se, miten Jehova on auttanut minua palvelemaan häntä. Mieheni ei ole vielä omaksunut totuutta, mutta hän tukee minua muilla tavoin. Viisi lähisukulaistani – molemmat tyttäreni, kaksi lastenlastani ja sisarentyttäreni – ovat nyt kastettuja todistajia. Jotkut muutkin sukulaiseni tutkivat Raamattua Jehovan todistajien kanssa.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että Jehova auttoi minua löytämään hänet. Olen päättänyt kuulua hänelle ikuisesti. (Psalmit 65:2.)

[Alaviite]

^ kpl 14 Julkaissut Jehovan todistajat; painos loppunut.

[Kartta/Kuvat s. 15]

(Ks. painettu julkaisu)

AUSTRALIA

Wyndham

Kimberleyn tasanko

Derby

Broome

Perth

[Lähdemerkinnät]

Kenguru ja lyyrypyrstö: Lydekker; koala: Meyers

[Kuva s. 14]

Sairaanhoitajana Wyndhamin sairaalassa vuonna 1953

[Kuva s. 15]

Derbyn seurakunta vuonna 2005