Olen päättänyt jatkaa Luojani palvelemista
Elämäkerta
Olen päättänyt jatkaa Luojani palvelemista
KERTONUT CONSTANCE BENANTI
Kaikki tapahtui niin nopeasti! Vuoden ja kymmenen kuukauden ikäiselle tyttärellemme Camillelle nousi korkea kuume, ja kuuden päivän kuluttua hän oli kuollut. Olin murheen murtama. Minäkin halusin kuolla. Miksi Jumala salli tämän? Olin aivan ymmälläni.
VANHEMPANI olivat italialaissiirtolaisia, jotka olivat lähtöisin Castellammare del Golfosta Sisiliasta. He muuttivat Amerikkaan, ja minä synnyin New Yorkissa 8. joulukuuta 1908. Perheeseemme kuului isän ja äidin lisäksi kahdeksan lasta: viisi poikaa ja kolme tyttöä. *
Vuonna 1927 isäni Santo Catanzaro alkoi käydä pienen raamatuntutkijoiden ryhmän kokouksissa. (Jehovan todistajista käytettiin tuohon aikaan nimitystä raamatuntutkijat.) Giovanni De Cecca, italialainen veli joka palveli päätoimistossa (Betelissä) Brooklynissa New Yorkissa, tuli pitämään kokouksia läheiseen New Jerseyyn, missä me asuimme. Aikanaan isä rupesi saarnaamaan ja aloitti kokoaikaisen palveluksen. Hän jatkoi tuota työtä vuoteen 1953 saakka, jolloin hän kuoli.
Äiti olisi nuorena halunnut ryhtyä nunnaksi, mutta hänen vanhempansa eivät
antaneet lupaa siihen. Äidin takia en aluksi osallistunut isän raamatuntutkisteluun. Panin kuitenkin pian merkille isässä tapahtuneet muutokset. Hänestä tuli tyynempi ja lempeämpi, ja perhe-elämämme rauhoittui. Pidin siitä.Tapasin tällä välin Carmelon (Charlesin), ikäiseni miehen joka oli syntynyt Brooklynissa. Hänenkin sukunsa oli lähtöisin Sisiliasta. Menimme pian kihloihin. Häitä vietimme isän palattua Columbuksesta Ohiosta, jossa hän oli ollut läsnä vuoden 1931 Jehovan todistajien konventissa. Noin vuoden kuluttua syntyi tyttäremme Camille. Kun hän kuoli, tunsin pohjatonta surua. Eräänä päivänä kyynelehtivä Carmelo sanoi minulle: ”Camille oli ihan yhtä paljon minunkin tyttäreni kuin sinun. Emmekö voisi nyt vain jatkaa elämäämme toinen toistamme lohduttaen?”
Omaksumme Raamatun totuuden
Carmelo palautti mieleeni, että Camillen hautajaispuheessa isäni oli kertonut ylösnousemustoivosta. ”Uskotko sinä todella ylösnousemukseen?” kysyin.
”Uskon!” Carmelo vastasi. ”Mitä jos ottaisimme selvää, mitä muuta sanottavaa Raamatulla on?”
En saanut unta koko yönä. Kuudelta aamulla, ennen kuin isä ehti lähteä töihin, menin kertomaan hänelle, että Carmelo ja minä halusimme tutkia Raamattua. Hän halasi minua ilahtuneena. Äiti, joka oli vielä vuoteessa, kuuli keskustelumme ja kysyi, mitä oli tapahtunut. ”Ei mitään erikoista”, vastasin. ”Me Carmelon kanssa olemme vain päättäneet tutkia Raamattua.”
”Meidän kaikkien pitäisi tutkia Raamattua”, sanoi äiti. Niinpä me kaikki 11, mukaan lukien veljeni ja sisareni, aloimme tutkia yhdessä perheenä.
Raamatun tutkiminen toi minulle lohtua, ja pikkuhiljaa hämmennykseni ja suruni alkoivat väistyä toivon tieltä. Vuoden kuluttua, vuonna 1935, Carmelo ja minä aloimme kertoa Raamatun totuuksia toisille. Helmikuussa 1937, sen jälkeen kun olimme kuulleet päätoimistossa Brooklynissa puheen, jossa selitettiin vesikasteen raamatullinen merkitys, meidät kastettiin läheisessä hotellissa yhdessä monien muiden kanssa. Otin tämän askeleen paitsi siksi, että toivoin jonain päivänä näkeväni tyttäreni uudelleen, myös siksi, että halusin palvella Luojaamme, jonka olin oppinut tuntemaan ja jota olin oppinut rakastamaan.
Meistä tulee kokoaikaisia sananpalvelijoita
Oli kiinnostavaa ja palkitsevaa kertoa toisille siitä, mitä olin oppinut, varsinkin siksi, että noihin aikoihin monet ottivat vastaan Valtakunnan sanoman ja alkoivat julistaa sitä (Matteus 9:37). Vuonna 1941 Carmelosta ja minusta tuli tienraivaajia eli Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita. Eipä aikaakaan, kun ostimme asuntovaunun ja Carmelo jätti perheemme housutehtaan veljelleni Frankille. Kun sitten saimme määräyskirjeen erikoistienraivaajiksi, olimme innoissamme. Palvelimme aluksi New Jerseyssä, ja myöhemmin meidät lähetettiin New Yorkin osavaltioon.
Vuoden 1946 Baltimoren (Marylandin osavaltiossa) konventissa meitä kehotettiin menemään Jehovan todistajien erikoisedustajille tarkoitettuun kokoukseen. Tapasimme siellä Nathan H. Knorrin ja Milton G. Henschelin. He puhuivat meille lähetystyöstä ja varsinkin saarnaamisesta Italiassa. He pyysivät meitä harkitsemaan mahdollisuuksiamme mennä Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin.
”Miettikää asiaa”, he sanoivat, ”ja ilmoittakaa meille vastauksenne.” Toimistosta lähdettyämme Carmelo ja minä katsoimme toisiamme, käännyimme ympäri ja menimme saman tien takaisin. ”Olemme miettineet asiaa”, sanoimme. ”Haluamme mennä Gileadiin.” Kymmenen päivän kuluttua olimme Gileadin seitsemännellä kurssilla.
Koulutuskuukautemme olivat unohtumattomia. Erityisen vaikutuksen meihin tekivät opettajien kärsivällisyys ja rakkaus, kun he valmistivat meitä kohtaamaan ulkomaisen kentän haasteet. Valmistuimme Gileadista heinäkuussa 1946. Meidät määrättiin vähäksi aikaa saarnaamaan New Yorkin kaupunkiin, jossa oli paljon italialaisia. Sitten koitti suuri päivä! 25. kesäkuuta 1947 lähdimme lähetysalueellemme Italiaan.
Asetumme määräalueellemme
Ylitimme meren entisellä sotalaivalla. Matka kesti 14 päivää. Saavuimme viimein Genovan satamaan. Kaupungissa näkyivät vielä toisen maailmansodan arvet – olihan sodan päättymisestä vasta kaksi vuotta. Esimerkiksi rautatieasemalla ei ollut pommitusten jäljiltä ikkunaruutuja. Genovasta jatkoimme tavarajunalla Milanoon, jossa sijaitsivat haaratoimisto ja lähetyskoti.
Sodanjälkeisessä Italiassa elettiin hyvin ahtaita aikoja. Jälleenrakennustyöt olivat käynnissä, mutta köyhyys oli läsnä kaikkialla. Pian sairastuin vakavasti. Erään lääkärin mukaan sydämeni oli niin huonossa kunnossa, että hänen mielestään minun olisi parasta palata Yhdysvaltoihin. Olen iloinen, että hänen diagnoosinsa osoittautui vääräksi. 58 vuotta myöhemmin olen edelleen määräalueellani Italiassa.
Palveltuamme Italiassa vasta muutaman vuoden Yhdysvalloissa asuvat veljeni halusivat hankkia meille auton. Carmelo hylkäsi kuitenkin heidän tarjouksensa, ja minä kunnioitin hänen päätöstään. Italiassa ei tuolloin tietääksemme kenelläkään todistajalla ollut autoa, ja Carmelon mielestä meidän oli parasta pitää yllä samanlaista elintasoa kuin oli kristityillä veljillämme. Vasta vuonna 1961 saimme pienen auton.
Milanon ensimmäinen valtakunnansali sijaitsi erään rakennuksen pohjakerroksessa, ja
siinä oli maalattia. WC:tä ei ollut eikä myöskään vettä, paitsi jalkojemme alla silloin kun satoi. Seuranamme oli myös hiirulaisia, jotka juoksentelivat sinne tänne. Pidimme kokoukset kahden hehkulampun valossa. Näistä epämukavuuksista huolimatta oli rohkaisevaa nähdä vilpittömien ihmisten tulevan kokouksiimme ja osallistuvan aikanaan kanssamme palvelukseen.Kokemuksia lähetyskentältä
Annoimme kerran eräälle miehelle kirjasen ”Rauha – voiko se olla pysyvä?” Kun olimme lähdössä, hänen vaimonsa Santina tuli kotiin ostoskasseja raahaten. Vähän äkeissään hän tokaisi, että hänellä oli huollettavanaan kahdeksan tytärtä ja ettei häneltä liiennyt aikaa mihinkään ylimääräiseen. Kun menin käymään Santinan luona uudelleen, hänen miehensä ei ollut kotona. Santina oli neulomassa. ”Ei minulla ole aikaa kuunnella”, hän sanoi. ”Enkä sitä paitsi osaa lukea.”
Esitin Jehovalle äänettömän rukouksen ja kysyin sitten, kutoisiko Santina maksua vastaan villapuseron miehelleni. Kahden viikon kuluttua villapaita oli valmis ja Santina ja minä aloimme tutkia säännöllisesti Raamattua. Käytimme apunamme kirjaa ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Santina oppi lukemaan, ja miehensä vastustuksesta huolimatta hän edistyi ja kävi kasteella. Viidestä hänen tyttärestään tuli todistajia. Santina on auttanut myös monia muita omaksumaan Raamatun totuuden.
Maaliskuussa 1951 meidät ja kaksi muuta lähetystyöntekijää – Ruth Cannon * ja Loyce Callahan, joka meni myöhemmin naimisiin William Wengertin kanssa – siirrettiin Bresciaan, missä ei ollut todistajia. Löysimme kalustetun huoneiston, mutta kaksi kuukautta myöhemmin vuokraisäntä käski meidän lähteä talosta vuorokauden kuluessa. Koska alueella ei ollut muita todistajia, ainoa vaihtoehto oli mennä hotelliin, missä asuimmekin melkein kaksi kuukautta.
Päivittäinen ruokavaliomme oli niukka: kahvia, leipää, juustoa ja hedelmiä. Jos koimmekin hankaluuksia, niin saimme myös paljon siunauksia. Löysimme aikanaan pienen asunnon, ja vuonna 1952 Kristuksen kuoleman muistojuhlassa oli 35 henkeä läsnä pienessä huoneessamme, joka toimi samalla valtakunnansalina.
Vaikeuksien keskellä
Papistolla oli tuohon aikaan yhä luja ote ihmisiin. Esimerkiksi kun saarnasimme Bresciassa, pappi yllytti muutamia poikia heittelemään meitä kivillä. Aikaa myöten 16 henkeä alkoi kuitenkin tutkia Raamattua kanssamme, ja lyhyessä ajassa heistä tuli todistajia. Kuka olikaan heidän joukossaan? Yksi niistä pojista, jotka olivat uhanneet kivittää meitä! Hän palvelee tätä nykyä vanhimpana eräässä Brescian seurakunnassa. Kun lähdimme Bresciasta 1955, saarnaamistyöhön osallistui 40 Valtakunnan julistajaa.
Palvelimme sen jälkeen kolme vuotta Livornossa. Useimmat sikäläiset todistajat olivat naisia. Niinpä meidän sisarten täytyi huolehtia sellaisista seurakunnan tehtävistä, jotka annetaan tavallisesti veljille. Seuraavaksi muutimme Genovaan, mistä olimme lähteneet liikkeelle 11 vuotta aiemmin. Sinne oli tällä välin perustettu seurakunta. Valtakunnansali sijaitsi samassa talossa, jossa asuimme, sen ensimmäisessä kerroksessa.
Heti Genovaan saavuttuamme aloin tutkia erään naisen kanssa, jonka mies oli entinen nyrkkeilijä ja nyt nyrkkeilysalin johtaja. Rouva edistyi hengellisesti, ja hänestä tuli pian kristitty sisaremme. Hänen miehensä kuitenkin vastusti pitkän aikaa. Sitten mies alkoi käydä vaimonsa kanssa kokouksissa. Hän ei kuitenkaan tullut sisään vaan istui ulkona kuuntelemassa. Genovasta lähdettyämme saimme myöhemmin kuulla, että mies oli pyytänyt raamatuntutkistelua. Aikanaan hänet kastettiin ja hänestä tuli rakkaudellinen kristitty valvoja. Hän pysyi uskollisena kuolemaansa saakka.
Eräs raamatuntutkisteluoppilaani oli kihloissa poliisin kanssa. Sulhanen osoitti aluksi kiinnostusta, mutta häiden jälkeen hänen asenteensa muuttui. Hän alkoi vastustaa vaimoaan, ja tämä lakkasi tutkimasta. Kun vaimo myöhemmin jatkoi Raamatun tutkimista, mies uhkaili häntä sanoen, että jos hän yllättäisi meidät kesken tutkistelun, hän ampuisi meidät molemmat. Nainen edistyi kuitenkin hengellisesti, ja hänestä tuli kastettu todistaja. Lienee sanomattakin selvää, ettei mies ampunut meitä. Vuosia myöhemmin Genovan konventissa joku lähestyi minua takaapäin, pani kädet silmilleni ja kysyi, osaisinko arvata, kuka hän oli. En pystynyt pidättämään kyyneleitäni, kun näin tuon samaisen miehen. Hän halasi minua ja kertoi sitten käyneensä sinä päivänä kasteella Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi.
Vuosina 1964–72 sain kulkea Carmelon mukana, kun hän vieraili seurakunnissa ja vahvisti niitä hengellisesti. Palvelimme melkein koko Pohjois-Italiaa: Piemontea, Lombardiaa ja Liguriaa. Sitten jatkoimme jälleen tienraivaajina Firenzen lähellä ja myöhemmin Vercellissä. Vuonna 1977 Vercellissä oli vain yksi seurakunta, mutta kun lähdimme sieltä vuonna 1999, seurakuntia oli kolme. Tuona samana vuonna täytin 91 ja meitä kehotettiin muuttamaan kauniiseen pieneen lähetyskotiin, joka sijaitsee suhteellisen rauhallisella alueella Roomassa.
Toinen surunpäivä
Maaliskuussa 2002 Carmelo, joka oli aina ollut terve, sairastui äkkiä. Hänen terveytensä heikkeni heikkenemistään, kunnes hän kuoli 11. toukokuuta 2002. Olimme itkeneet yhdessä murheitamme ja iloinneet yhdessä siunauksistamme 71 vuotta. Hänen kuolemansa oli valtava menetys, joka koski minuun kipeästi.
Kuvittelen usein mielessäni kaksiriviseen pukuun ja 30-luvun huopahattuun sonnustautunutta Carmeloa. Tuntuu kuin näkisin hänen hymynsä tai kuulisin hänen tutun naurunsa. Olen pystynyt kestämään tämän surullisen ajan Jehovan ja lukuisien rakkaiden kristittyjen veljien ja sisarten avulla. Odotan kovasti aikaa, jolloin tapaan Carmelon jälleen.
Palvelukseni jatkuu
Luojani palveleminen on ollut elämäni suurenmoisin asia. Olen vuosien varrella maistanut ja nähnyt, että ”Jehova on hyvä” (Psalmit 34:8). Olen saanut tuntea hänen rakkautensa ja huolenpitonsa. Vaikka menetin lapseni, Jehova on antanut minulle monia hengellisiä poikia ja tyttäriä, jotka asuvat eri puolilla Italiaa ja jotka ovat tuottaneet iloa minun sydämelleni ja myös Jehovan sydämelle.
Luojastani kertominen on aina ollut minulle mitä mieluisinta. Siksi edelleen saarnaan ja johdan raamatuntutkisteluja. Joskus harmittelen sitä, että kuntoni ei salli minun tehdä enempää. Tiedän kuitenkin, että Jehova tajuaa rajoitukseni, hän rakastaa minua ja arvostaa sitä, mitä voin tehdä (Markus 12:42). Yritän elää psalmin 146:2 sanojen mukaan: ”Tahdon ylistää Jehovaa elinaikanani. Tahdon antaa sävelmän soida Jumalalleni niin kauan kuin olen olemassa.” *
[Alaviitteet]
^ kpl 5 Veljeni Angelo Catanzaron kokemus julkaistiin englanninkielisessä Vartiotornissa 1.4.1975 s. 205–207.
^ kpl 28 Ruth Cannonin elämäkerta ilmestyi englanninkielisessä Vartiotornissa 1.5.1971 s. 277–280.
^ kpl 41 Sisar Benanti nukkui pois 16. heinäkuuta 2005, kun tätä kirjoitusta oltiin valmistelemassa. Hän oli kuollessaan 96-vuotias.
[Kuva s. 13]
Camille
[Kuva s. 14]
Hääpäivänämme vuonna 1931
[Kuva s. 14]
Äiti ei aluksi ollut kiinnostunut, mutta myöhemmin hänkin oli sitä mieltä, että meidän kaikkien pitäisi tutkia Raamattua
[Kuva s. 15]
Veli Knorrin kanssa Gileadin päättäjäisissä vuonna 1946
[Kuva s. 17]
Carmelon kanssa vähän ennen hänen kuolemaansa