”Pelastus kuuluu Jehovalle”

KANSALLISTEN kriisien ja kansainvälisen jännityksen aikana ihmiset luottavat siihen, että hallitus suojelee heitä ja huolehtii heidän turvallisuudestaan. Hallitukset puolestaan järjestävät ohjelmia, joilla ne pyrkivät lisäämään kannatustaan. Mitä enemmän tällaiset ohjelmat onnistuvat voimistamaan isänmaallisia tunteita, sitä kiihkeämpiä ja lukuisampia ovat isänmaalliset seremoniat.

Kansallisen hätätilan aikana voimakas isänmaallisuus usein lisää ihmisten ykseyden ja voiman tunnetta ja voi kasvattaa yhteishenkeä ja yhteiskunnallista valveutuneisuutta. Eräässä The New York Times Magazine -lehden artikkelissa todetaan kuitenkin, että ”isänmaallisuus on yhtä arvaamaton kuin mikä tahansa muu tunne”, sillä ”valloilleen päästyään se voi saada vastenmielisiä piirteitä”. Isänmaallisuus voi joissakin tapauksissa loukata joidenkin kansalaisten perusoikeuksia ja uskonnonvapautta. Varsinkin tosi kristittyjä painostetaan tinkimään uskostaan. Miten he toimivat, kun tällainen henki valtaa heitä ympäröivän maailman? Mitkä Raamatun periaatteet auttavat heitä toimimaan viisaasti ja pysymään nuhteettomina Jumalan edessä?

”Et saa kumartaa niitä”

Toisinaan isänmaallisuutta ilmaistaan yleisesti tervehtimällä lippua. Lipuissa on kuitenkin usein kuvia taivaankappaleista, esimerkiksi tähdistä, ja myös maanpäällisistä asioista. Jumala ilmaisi mielipiteensä tällaisten kohteiden kumartamisesta, kun hän varoitti kansaansa: ”Et saa tehdä itsellesi veistettyä kuvaa etkä minkään sellaisen hahmoa, mikä on ylhäällä taivaissa tai mikä on alhaalla maan päällä tai mikä on vesissä maan alla. Et saa kumartaa niitä etkä taipua palvelemaan niitä, sillä minä, Jehova, sinun Jumalasi, olen yksinomaista antaumusta vaativa Jumala.” (2. Mooseksen kirja 20:4, 5.)

Rikkooko valtiota edustavan lipun tervehtiminen tai sen eteen polvistuminen tosiaan käskyä osoittaa yksinomainen antaumuksensa Jehova Jumalalle? Muinaisilla israelilaisillahan oli ”tunnusmerkkejä” eli standaareja, joiden ympärille heidän kolmenheimonosastonsa kokoontuivat erämaassa (4. Mooseksen kirja 2:1, 2). Toisaalta McClintockin ja Strongin Cyclopediassa sanotaan tällaisia standaareja tarkoittavista heprean kielen sanoista: ”Mikään niistä ei kuitenkaan ilmaise ajatusta lipusta, jonka ’standaari’ tuo mieleemme.” Israelin standaareja ei liioin pidetty pyhinä eikä niiden käyttöön liittynyt mitään muotomenoja. Ne olivat yksinkertaisesti merkkejä, jotka osoittivat, minne kansan oli määrä kokoontua.

Tabernaakkelissa ja Salomon temppelissä olleiden kerubinkuvien oli tarkoitus lähinnä kuvata taivaallisia kerubeja (2. Mooseksen kirja 25:18; 26:1, 31, 33; 1. Kuninkaiden kirja 6:23, 28, 29; Heprealaisille 9:23, 24). Näille taideteoksille ei ollut tarkoitus osoittaa uskonnollista kunnioitusta, sillä kansa yleensä ei koskaan nähnyt niitä eikä enkeleitä tule palvoa (Kolossalaisille 2:18; Ilmestys 19:10; 22:8, 9).

Ajattelehan myös kuparikäärmettä, jonka profeetta Mooses teki israelilaisten ollessa erämaassa. Tuo patsas oli vertauskuva, ja sillä oli  profeetallinen merkitys. (4. Mooseksen kirja 21:4–9; Johannes 3:14, 15.) Sitä ei jumaloitu eikä käytetty palvontaan. Satoja vuosia Mooseksen päivien jälkeen israelilaiset kuitenkin lankesivat palvomaan sitä ja jopa suitsuttamaan sille. Siksi Juudan kuninkaan Hiskian oli murskattava se kappaleiksi. (2. Kuninkaiden kirja 18:1–4.)

Ovatko eri maiden liput vain jotakin hyödyllistä tarkoitusta palvelevia tunnusmerkkejä? Mitä ne symboloivat? Kirjoittaja J. Paul Williams sanoi, että ”kansallismielisyyden uskon pääasiallinen vertauskuva ja palvonnan keskeinen kohde on lippu”. Teoksessa The Encyclopedia Americana sanotaan: ”Lippu samoin kuin ristikin on pyhä.” Lippu on valtion vertauskuva. Siksi sen kumartaminen tai tervehtiminen on uskonnollinen seremonia, joka ilmaisee uskonnollista kunnioitusta valtiota kohtaan. Tällainen teko lukee pelastuksen saamisen valtion ansioksi eikä ole sopusoinnussa sen kanssa, mitä Raamattu sanoo epäjumalanpalveluksesta.

Raamatussa sanotaan selvästi: ”Pelastus kuuluu Jehovalle.” (Psalmit 3:8.) Pelastusta ei pidä lukea ihmistekoisten laitosten tai niiden vertauskuvien ansioksi. Apostoli Paavali neuvoi toisia kristittyjä: ”Rakkaani, paetkaa epäjumalanpalvelusta.” (1. Korinttilaisille 10:14.) Varhaiskristityt eivät osallistuneet valtion palvontaan. Daniel P. Mannix sanoo kirjassaan: ”Kristityt kieltäytyivät – – uhraamasta [Rooman] keisarin hengelle – mikä on suunnilleen samaa kuin nykyään lipuntervehtimisestä – – kieltäytyminen.” (Those About to Die.) Sama pitää paikkansa tosi kristityistä nykyään. Jotta Jehova saisi heidän yksinomaisen antaumuksensa, he kieltäytyvät tervehtimästä minkään maan lippua. Näin he panevat Jumalan ensi sijalle, samalla kun he kunnioittavat hallituksia ja hallitsijoita, koska he tunnustavat vastuunsa olla alamaisia myös hallitseville ”esivalloille”. (Roomalaisille 13:1–7.) Mitä sitten Raamatun valossa voidaan sanoa isänmaallisten laulujen, esimerkiksi kansallislaulujen, laulamisesta?

Mitä kansallislaulut ovat?

”Kansallislaulut ovat isänmaallisten tunteiden ilmentymiä, ja niissä pyydetään usein Jumalan ohjausta ja suojelusta kansalle tai sen hallitsijoille”, sanotaan tietosanakirjassa The Encyclopedia Americana. Kansallislaulu on todellisuudessa ylistyslaulu kansalle tai rukous sen puolesta. Lauluissa tavallisesti pyydetään kansalle aineellista menestystä ja pitkää ikää. Pitäisikö tosi kristittyjen yhtyä tällaisiin rukoushenkisiin tunteenilmauksiin?

Profeetta Jeremia eli sellaisen kansan keskuudessa, joka väitti palvelevansa Jumalaa. Jehova kuitenkin kielsi Jeremiaa: ”[Älä] rukoile tämän kansan puolesta äläkä kohota heidän puolestaan harrasta huutoa tai rukousta äläkä ahdista minua, sillä minä en kuuntele sinua.” (Jeremia 7:16; 11:14; 14:11.) Miksi Jeremia sai tällaisen varoituksen? Siksi, että sikäläinen yhteiskunta oli täynnä varkaita, murhaajia, avionrikkojia, väärin vannojia ja epäjumalanpalvelijoita (Jeremia 7:9).

Jeesus Kristus antoi mallin sanoessaan: ”Minä pyydän heidän puolestaan; en pyydä maailman puolesta, vaan niiden puolesta, jotka olet antanut minulle.” (Johannes 17:9.) Raamatussa sanotaan, että ”koko maailma on paholaisen vallassa” ja että maailma ”on häviämässä” (1. Johanneksen kirje 2:17; 5:19). Miten tosi kristityt voisivat siis puhtaalla omallatunnolla rukoilla tällaisen järjestelmän hyvinvoinnin ja pitkäikäisyyden puolesta?

Kaikki kansallislaulut eivät tietenkään sisällä anomuksia Jumalalle. Encyclopædia Britannicassa sanotaan: ”Kansallislaulujen sisältö vaihtelee hallitsijan puolesta esitettävistä rukouksista viittauksiin kansan kannalta merkittäviin taisteluihin tai kansannousuihin – – isänmaallisten tunteiden ilmauksiin.” Mutta voivatko ne, jotka haluavat miellyttää Jumalaa, riemuita minkään maan sodista ja vallankumouksista? Jesaja ennusti tosi palvojista: ”Heidän on taottava miekkansa auranvantaiksi ja keihäänsä vesureiksi.” (Jesaja 2:4.) Apostoli Paavali kirjoitti: ”Vaikka vaellammekin  lihassa, me emme sodi lihan mukaan. Sillä meidän sodankäyntiaseemme eivät ole lihallisia.” (2. Korinttilaisille 10:3, 4.)

Kansallislaulut ilmaisevat usein kansallisylpeyttä tai ylemmyydentunnetta. Tällainen ajattelutapa ei ole Raamatun mukainen. Puhuessaan Areiopagilla apostoli Paavali sanoi: ”[Jehova Jumala] teki yhdestä ihmisestä kaikki ihmisten kansakunnat asumaan koko maan pinnalla.” (Apostolien teot 17:26.) Apostoli Pietari sanoi: ”Jumala ei ole puolueellinen, vaan jokaisessa kansakunnassa se, joka pelkää häntä ja toteuttaa vanhurskautta, on hänelle otollinen.” (Apostolien teot 10:34, 35.)

Raamatusta hankkimansa ymmärryksen perusteella monet päättävät henkilökohtaisesti olla osallistumatta lipun tervehtimiseen ja isänmaallisten laulujen laulamiseen. Mutta miten toimia jouduttaessa vastatusten näiden kysymysten kanssa?

Kunnioittava kieltäytyminen

Muinaisen Babylonian kuningas Nebukadnessar pyrki lujittamaan valtakuntansa ykseyttä pystyttämällä Duran tasangolle suunnattoman kokoisen kultaisen kuvapatsaan. Sitten hän järjesti vihkiäisseremonian, johon hän kutsui satraappinsa, prefektinsä, käskynhaltijansa, neuvonantajansa ja muita korkeita virkamiehiä. Musiikin soidessa kaikkien koolla olevien oli määrä kumartaa ja palvoa kuvapatsasta. Läsnäolijoiden joukossa oli kolme nuorta heprealaista: Sadrak, Mesak ja Abednego. Miten he osoittivat, etteivät he osallistuneet tähän uskonnolliseen seremoniaan? Kun musiikki alkoi ja ihmiset heittäytyivät maahan kuvapatsaan edessä, nuo kolme heprealaista jäivät seisomaan. (Daniel 3:1–12.)

Nykyään lippua tervehditään tavallisesti käsivarsi ojennettuna tai pitämällä kättä otsalla tai sydämellä. Toisinaan otetaan jokin tietty asento. Joissakin maissa lasten odotetaan koulussa polvistuvan ja suutelevan lippua. Seisomalla hiljaa paikallaan, kun toiset tervehtivät lippua, tosi kristityt osoittavat olevansa kunnioittavia sivustakatsojia.

Entä jos lipun tervehtiminen tapahtuu siten, että pelkkä seisominen on merkki siihen osallistumisesta? Otaksutaan esimerkiksi, että  yksi oppilas valitaan edustamaan koko koulua ja tervehtimään lippua ulkona lipputangon ääressä, samalla kun sisällä luokassa olevien oppilaiden odotetaan seisovan asennossa. Tässä tapauksessa pelkkä seisominen ilmaisee sen hyväksymistä, että ulkona oleva oppilas toimii kaikkien muiden edustajana lipun tervehtimisessä. Seisominen itsessään siis merkitsisi seremoniaan osallistumista. Tällaisessa tilanteessa ne, jotka haluavat olla vain kunnioittavia sivustakatsojia, istuvat hiljaa paikallaan. Entä jos oppilaat jo seisovat, kun tällainen seremonia alkaa? Silloin seisomaan jääminen ei olisi merkki seremoniaan osallistumisesta.

Oletetaanpa, että jotakuta ei pyydettäisi tervehtimään lippua vaan pelkästään pitelemään sitä joko paraatissa, luokkahuoneessa tai muualla, niin että toiset voivat tervehtiä sitä. Hän ei tällöin suinkaan ’pakenisi epäjumalanpalvelusta’, kuten Raamattu käskee, vaan olisi tuon seremonian keskipisteessä. Sama pitää paikkansa isänmaallisissa paraateissa marssimisesta. Koska se ilmaisisi kannatuksen antamista sille, mitä paraatilla kunnioitetaan, tosi kristityt kieltäytyvät omantunnonsyistä osallistumasta sellaiseen.

Kansallislaulua soitettaessa pelkkä seisomaan nouseminen yleensä riittää osoittamaan, että ihminen yhtyy laulun sanomaan. Tällaisissa tilanteissa kristityt jäävät istumaan. Jos joku kuitenkin jo seisoo, kun kansallislaulua aletaan soittaa, hänen ei ole tarpeen varta vasten istuutua, sillä hän ei ole noussut laulun vuoksi seisomaan. Toisaalta jos ryhmän odotetaan seisovan ja laulavan, pelkkä kunnioittavasti seisominen osallistumatta lauluun ei merkitsisi laulun sanomaan yhtymistä.

”Säilyttäkää hyvä omatunto”

Kuvailtuaan sitä, miten hyödyttömiä ihmistekoiset uskonnollisen kunnioituksen kohteet ovat, psalmista sanoi: ”Niiden tekijöistä  tulee niiden kaltaisia, kaikista niihin luottavista.” (Psalmit 115:4–8.) On siis selvää, että Jehovan palvojat eivät tekisi mitään sellaista ansiotyötä, johon suoranaisesti sisältyisi palvonnan kohteina pidettävien tuotteiden valmistaminen, eri maiden liput mukaan lukien (1. Johanneksen kirje 5:21). Työssä voi tulla eteen myös muita tilanteita, joissa kristityt ilmaisevat kunnioittavasti palvovansa ainoastaan Jehovaa, eivät lippua eivätkä mitään, mitä se edustaa.

Työnantaja saattaa esimerkiksi pyytää työntekijää nostamaan tai laskemaan rakennuksen ulkopuolella olevan lipun. Se, tekeekö työntekijä näin, riippuu siitä, millainen tilanne hänen kannaltaan katsottuna on. Jos lipun nostaminen ja laskeminen liittyy johonkin erityiseen seremoniaan ja ihmiset seisovat asennossa tai tervehtivät lippua, se merkitsee seremoniaan osallistumista.

Toisaalta jos lipun nostamiseen tai laskemiseen ei liity minkäänlaisia seremonioita, se on verrattavissa valmisteluihin, joita jossakin rakennuksessa suoritetaan päivän aluksi, sekä ovien ja ikkunoiden avaamiseen ja lukitsemiseen. Lippu on tällöin pelkästään valtion tunnus, ja jokaisen on Raamatun avulla valmennetun omantuntonsa mukaan henkilökohtaisesti ratkaistava, nostaako ja laskeeko hän lipun muiden päivittäisten tehtävien yhteydessä (Galatalaisille 6:5). Jonkun omatunto voi saada hänet pyytämään esimieheltä, että joku toinen työntekijä huolehtii lipun nostamisesta ja laskemisesta. Jonkun toisen kristityn omatunto taas voi sallia hänen käsitellä lippua, kunhan siihen ei liity mitään seremonioita. Olipa ratkaisu mikä hyvänsä, tosi palvojien tulee ’säilyttää hyvä omatunto’ Jumalan edessä (1. Pietarin kirje 3:16).

Raamattu ei esitä mitään estettä sille, että joku työskentelee tai asioi julkisissa rakennuksissa, muun muassa kunnan virastoissa ja kouluissa, joissa lippu on esillä. Lipun kuva voi olla myös postimerkeissä, autojen rekisterikilvissä tai muissa valtion valvonnassa valmistettavissa tuotteissa. Sellaisten tuotteiden käyttö ei itsessään merkitse osallistumista palvontamenoihin. Ratkaisevaa ei näin ollen ole lippu tai sen kuva itsessään, vaan se, miten siihen suhtautuu.

Lippuja näkee usein esimerkiksi ikkunoissa, ovissa, autoissa ja myyntipöydillä. Lisäksi joihinkin vaatteisiin on saatettu painaa lipun kuva. Joissakin maissa sellaisten tarvikkeiden käyttö on kielletty. Mutta vaikkei se olisikaan lainvastaista, mitä se kertoisi ihmisen asenteesta maailmaan? Jeesus Kristus sanoi seuraajistaan: ”He eivät ole osa maailmasta, niin kuin en minäkään ole osa maailmasta.” (Johannes 17:16.) Ei pidä jättää huomiotta sitä, miten tällainen teko voisi vaikuttaa toisiin uskoviin. Voisiko se loukata jonkun omaatuntoa? Saattaisivatko he horjua päätöksessään pysyä lujina uskossa? Paavali neuvoi kristittyjä: ”[Varmistautukaa] tärkeämmistä asioista, niin että Kristuksen päivään saakka olisitte tahrattomia ettekä kompastuttaisi toisia.” (Filippiläisille 1:10.)

”Hellävarainen kaikkia kohtaan”

Sitä mukaa kuin maailman olosuhteet näinä ”kriittisinä aikoina” huononevat, isänmaallisuus tulee todennäköisesti voimistumaan (2. Timoteukselle 3:1). Ne, jotka rakastavat Jumalaa, eivät saa koskaan unohtaa, että pelastus kuuluu ainoastaan Jehovalle. Hän ansaitsee yksinomaisen antaumuksemme. Kun Jeesuksen apostoleita käskettiin toimimaan vastoin Jehovan tahtoa, he sanoivat: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” (Apostolien teot 5:29.)

”Herran orjan ei tarvitse taistella, vaan hänen täytyy olla hellävarainen kaikkia kohtaan”, kirjoitti apostoli Paavali (2. Timoteukselle 2:24). Kristityt pyrkivät näin ollen säilyttämään rauhan ja olemaan kunnioittavia ja hienotunteisia, kun he tekevät Raamatun avulla valmennetun omantuntonsa mukaan ratkaisuja, jotka koskevat lipun tervehtimistä ja kansallislaulujen laulamista.

[Kuva s. 23]

Kolme heprealaista ilmaisivat määrätietoisesti mutta kunnioittavasti päättäneensä miellyttää Jumalaa

[Kuva s. 24]

Miten kristityn tulisi toimia isänmaallisten seremonioiden aikana?