Lampaiden paimentaminen tuo iloa

Kertonut Alymbek Bekmanov

Aloin paimentaa lampaita kolmevuotiaana ja opin pitämään tuosta työstä hyvin paljon. 17-vuotiaana olin siinä jo varsin taitava. Myöhemmin opin, että oli myös toisenlaisia, hengellisiä, paimenia. Kerron nyt, miksi hengellisen paimenen työ on tuonut minulle vielä suurempaa iloa.

OLEN syntynyt vuonna 1972. Suuri kirgiisiperheemme asui Tšyrpyktyn kylässä kauniin Issyk-Kul-järven rannalla Kirgisiassa, joka kuului tuolloin Neuvostoliittoon. Tuo järviseutu on turistien suosiossa. Nykyään asun vaimoni Gulmiran kanssa Kirgisian pääkaupungissa Biškekissä, joka sijaitsee parinsadan kilometrin päässä kotiseudultani.

Paimen ja lampaat

Kun olin pieni, meillä oli tapana viedä lampaat keväisin korkealla sijaitseville vuoristolaitumille. Kiipesimme yli kolmeen kilometriin, ja matka vei useita päiviä. Jotkut toiset paimenet valitsivat lyhyemmän reitin ja pääsivät perille nopeammin. Heidän reittinsä kulkivat kuitenkin rotkojen vieritse, ja toisinaan polulta harhautuneet lampaat loukkaantuivat tai jopa kuolivat.

Lisäksi noiden reittien varsilla liikkui susia, joiden tiedettiin usein säikyttävän lampaita tai hyökkäävän niiden kimppuun, jolloin lauma hajaantui ja joutui susien armoille. Niinpä setäni valitsi reitin, joka oli helppokulkuisempi ja turvallisempi, vaikka matkaan menikin päivä tai pari enemmän. Joskus yritin lisätä vauhtia, mutta setäni toppuutteli minua ja sanoi: ”Alymbek, ajattele lampaita, älä itseäsi.”

Kauniille vuoristolaitumille rakennettiin väliaikaisia aitauksia, joissa lampaat olivat suojassa yöaikaan. Jotkut paimenet halusivat nukkua myöhään, joten heidän lampaansa pääsivät syömään ruohoa vasta kauan auringonnousun jälkeen. Kun lampaat viimein olivat laitumella, oli jo kuuma.

Pian lampaat seisoivat rykelmässä päät alas painettuina ja vaivalloisesti hengittäen. Koska ne eivät pystyneet syömään tarpeeksi, ne heikkenivät ja laihtuivat. Minun setäni taas heräsi ennen päivänkoittoa aamuneljältä. Hänen lampaansa olivat vehreällä laitumella jo auringon noustessa, joten niillä oli aikaa laiduntaa varhaisaamun raikkaassa ilmassa. Usein sanotaankin, että kun näkee lampaat, tietää, millainen on niiden paimen.

 Kun lampaat laiduntamisen jälkeen lepäävät, on sopiva aika tarkastaa ne ja hoitaa niitä. Suurimpia harmin aiheita ovat kärpäset, jotka laskevat munansa lampaan napaan, jolloin se tulehtuu ja turpoaa. Mikäli tätä ei havaita ajoissa, kipu voi yltyä niin pahaksi, että lammas lähtee harhailemaan ja kuolee. Tarkastimme lampaamme miltei päivittäin, jotta voisimme huolehtia niistä. Tämä vaati aikaa ja vaivannäköä, mutta palkintomme oli terve ja tyytyväinen katras.

Aina iltaisin kun palasimme laitumelta, laskimme lampaat. Ne menivät aitaukseen kapeasta portista, toisinaan kolme tai neljä kerrallaan. Laumamme oli monisatapäinen, mutta meistä tuli niin taitavia, että pystyimme laskemaan jopa 800 lammasta 15–20 minuutissa. Se vaati paljon harjoitusta, mutta lopulta se sujui!

Jos huomasimme jonkin lampaan puuttuvan, setä lähti etsimään sitä ja otti mukaansa aseen ja sauvan. Yhdenkin lampaan katoaminen sai hänet lähtemään, vaikka olisi satanut tai ollut pimeää. Setä kutsui sitä, ja hänen voimakas äänensä pelotti villieläimet tiehensä. Kun lammas kuuli tutun äänen, se selvästikin tunsi olevansa turvassa.

Nimesimme jokaisen lampaan sen ulkonäön tai luonteen mukaan. Laumassa tuntuu aina olevan itsepäisiä yksilöitä, jotka eivät jostain syystä halua totella paimenta. Toisinaan muut tuppaavat seuraamaan niiden esimerkkiä. Niinpä paimen yrittää kouluttaa ja kurittaa omapäistä lammasta esimerkiksi jättämällä sen yksin aitaukseen. Aikanaan jotkin jukuripäät paransivat tapansa ja alkoivat totella meitä. Ne jotka pysyivät itsepäisinä, päätyivät lopulta ruokapöytäämme.

Toisenlainen paimen

Vuonna 1989 opettelin taistelulajeja ja tulin niissä taitavaksi. Seuraavana vuonna minut kutsuttiin neuvostoarmeijaan. Palvellessani Venäjällä taistelulajeja harrastavat toverini perustivat rikollisjengin. Kun palasin Kirgisiaan, he sanoivat, että jos liittyisin heihin, saisin kaiken, mitä haluan. Samoihin aikoihin tutustuin kuitenkin Jehovan todistajiin.

Todistajat vastasivat minua lapsesta saakka vaivanneisiin kysymyksiin, kuten siihen, miksi ihmiset kuolevat. Keskustelumme auttoivat minua ymmärtämään, että kuolema on ensimmäisen ihmisen Aadamin synnin seurausta. (Roomalaisille 5:12.) Lisäksi opin Raamatusta, että tosi Jumala Jehova lähetti Poikansa Jeesuksen Lunastajaksemme ja että uskomalla Jehovaan ja hänen Poikaansa voimme saada perisyntimme peitetyksi. Näin meillä on mahdollisuus elää ikuisesti paratiisimaan päällä, mikä on Jumalan ihmiskuntaa koskeva alkuperäinen tarkoitus. (Psalmit 37:11, 29; 83:18; Johannes 3:16, 36; 17:1–5; Ilmestys 21:3, 4.)

Vastaukset, jotka todistajat antoivat kysymyksiini Raamatun avulla, olivat niin selvät ja ymmärrettävät, että huudahdin: ”Juuri näin sen pitää ollakin!” En enää halunnut viettää aikaa entisten tovereideni kanssa, vaikkakin he yrittivät monta kertaa saada minua palaamaan jengiinsä. Haluni oppia Raamatun totuuksia ja elää niiden mukaan oli kuitenkin niin voimakas, että pystyin vastustamaan heidän houkuttelevia tarjouksiaan, ja myöhemmin minusta tuli hengellinen paimen.

Noihin aikoihin eräällä paikallisella tunnetulla uskollaparantajalla oli tapana käydä äitini luona. Kerran kotiin tullessani tuo nainen oli pitämässä spiritististä istuntoa. Hän sanoi, että minulla oli erityinen lahja, ja kehotti minua menemään moskeijaan ja hakemaan sieltä amuletin, joka hänen väitteensä mukaan auttaisi minua. Hän melkein sai minut vakuuttuneeksi siitä, että saisin tällä tavoin parantamisen lahjan.

Seuraavana päivänä menin tapaamaan todistajia, jotka tutkivat kanssani Raamattua, ja kerroin heille tuon naisen vierailusta. He näyttivät minulle Raamatusta, että Jehova ei hyväksy mitään spiritismin muotoja, koska ne liittyvät pahoihin henkiin (5. Mooseksen kirja 18:9–13). En pystynyt muutamaan yöhön  nukkumaan, sillä demonit kiusasivat minua. Todistajat opettivat minua rukoilemaan Jehovan tahdon mukaisesti, ja pian painajaiset loppuivat. Olin vakuuttunut siitä, että olin löytänyt tosi Paimenen, Jehovan.

Sain tietää, että myös Daavid, joka kirjoitti monia Raamatun psalmeja, oli nuoruudessaan paimen. Hän kutsui Jehovaa Paimenekseen, ja samaistuin niihin tunteisiin, joita hänellä oli Jehovasta (Psalmit 23:1–6). Halusin jäljitellä Jehovan Poikaa Jeesusta, jota kutsutaan ”lampaiden paimeneksi” (Heprealaisille 13:20). Biškekissä vuoden 1993 alkupuolella pidetyssä konventissa menin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle.

Tärkeä kokous

Koko joukko sukulaisiamme ja naapureitamme alkoi kokoontua yhteen tutkimaan Raamattua. Noin 70 kyläläistä kokoontui Issyk-Kul-järven liepeillä. Muuan sukulaiseni, joka oli kyläneuvoston päällikkö, oli erittäin kiinnostunut. Hän sanoi järjestävänsä suuren kokouksen, jossa voisimme kertoa uudesta uskostamme. Paikalliset uskonnolliset johtajat alkoivat kuitenkin yllyttää paikkakuntalaisia vastustamaan saarnaamistyötä. He aikoivat hyödyntää tuota kokousta kääntääkseen ihmiset meitä vastaan.

Sovittuna päivänä koolle tuli noin tuhat henkeä, joukossa myös kolmen naapurikylän asukkaita. Läsnä oli muutamia todistajia, joista yksi alkoi kertoa Raamattuun perustuvista uskonkäsityksistämme. Ei kulunut viittäkään minuuttia, kun joku nousi ylös ja alkoi huudella provosoivia kysymyksiä. Syytöksiä ja uhkauksia sinkoili ilmassa, ja lopulta kiihtynyt väkijoukko oli valmis käymään meihin käsiksi.

Tuolloin yksi isoveljistäni, joka oli hiljattain alkanut tutkia Raamattua, nousi puolustamaan meitä. Kaikki pelkäsivät ja karttelivat häntä, koska hän ei ollut juuri hävinnyt tappeluita. Rohkeasti hän seisoi hyökkääjien ja todistajien välissä, ja me pääsimme lähtemään ilman yhteenottoja. Myöhemmin monista tuona päivänä läsnä olleista tuli todistajia. Nykyään kylämme tuhannesta asukkaasta yli viisikymmentä on Jehovan todistajia.

Paimenen tytär

Muutama kuukausi ennen kuin Moskovassa pidettiin Jehovan todistajien suuri  konventti elokuussa 1993, tapasin Gulmiran, eräästä kirgisialaisesta kylästä kotoisin olevan todistajan. Hänenkin perheessään oli ollut paimenia. Vuonna 1988, kun todistajien toiminta oli Neuvostoliitossa vielä kiellettyä, Gulmiran äiti oli alkanut tutkia Raamattua Aksamai-nimisen todistajan kanssa. Aksamaista oli 1970-luvulla tullut alueen ensimmäinen kirgisialainen Jehovan todistaja.

Pian Gulmira liittyi mukaan raamatuntutkisteluun, jota Aksamai piti hänen äidilleen. Vuonna 1990 heistä molemmista tuli kastettuja todistajia. Totuus kosketti Gulmiran sydäntä niin, että hän aloitti pian kokoaikaisen sananpalveluksen tienraivaajana.

Seuraavan kahden vuoden aikana näin Gulmiraa vain silloin tällöin, koska asuin noin 160 kilometrin päässä hänestä. Maaliskuussa 1995 päätin tutustua häneen paremmin ja matkustin siksi eräänä päivänä tapaamaan häntä. Sain tyrmistyksekseni kuulla, että hän lähtisi seuraavana päivänä työskentelemään Venäjän haaratoimistoon yli 5 600 kilometrin päähän!

Olin aloittanut kokoaikaisen sananpalveluksen ja venäjän opiskelun, sillä julkaisujamme ei vielä ollut saatavissa kirgiisin kielellä. Kolme vuotta Gulmira ja minä kirjoittelimme toisillemme ja luimme samoja raamatunkohtia voidaksemme vaihtaa hengellisiä ajatuksia. Palvelin tuohon aikaan ensimmäisessä kirgiisinkielisessä seurakunnassa Balyktšyn kaupungissa.

Palvelemme Jehovaa yhdessä

Gulmira tuli Kirgisiaan lomalle vuonna 1998, ja me menimme naimisiin. Sen jälkeen palvelimme yhdessä Venäjän haaratoimistossa. Olin todella iloinen siitä, että olin opiskellut venäjää! Sittemmin aloin työskennellä ryhmässä, joka käänsi raamatullista kirjallisuutta kirgiisiksi. Rukoilin Jehovalta viisautta ja kärsivällisyyttä. Tietysti myös työtoverini Gulmira oli minulle suureksi avuksi.

Vuonna 2004 käännösryhmämme lähetettiin Biškekiin, ja siellä minut nimitettiin komiteaan, joka valvoo Kirgisian Jehovan todistajien työtä. Maassa oli tuolloin 7 kirgiisinkielistä ja yli 30 venäjänkielistä seurakuntaa. Nykyään maassa on yli 20 kirgiisinkielistä seurakuntaa ja lisäksi monia ryhmiä, joihin kuuluu suunnilleen 40 prosenttia Kirgisian 4 800 todistajasta.

Gulmira ja minä päätimme opetella englantia, koska siitä olisi meille hyötyä palveluksessa. Tämän johdosta saimme vuonna 2008 kutsun Jehovan todistajien maailmankeskukseen Yhdysvaltoihin. Siellä pääsin kouluun, joka on tarkoitettu niille, jotka ottavat johdon saarnaamistyössä omassa maassaan.

Gulmirasta ja minusta tuntuu, että olemme nyt paremmin varustautuneita huolehtimaan kirgisialaisten hengellisistä tarpeista. Kokemuksemme ovat auttaneet meitä näkemään, että Jehova tosiaan on rakkaudellinen paimen. Olen henkilökohtaisesti kokenut seuraavien psalmin sanojen pitävän paikkansa: ”Jehova on minun Paimeneni. Ei minulta mitään puutu. Vehreille laitumille hän panee minut lepäämään, runsasvetisille lepopaikoille hän minut ohjaa. Hän virvoittaa sieluni. Hän johdattaa minua vanhurskauden jälkiä nimensä tähden.” (Psalmit 23:1–3.)

[Kuva s. 23]

Lampaamme laitumella.

[Kuva s. 23]

Laskimme lampaat joka ilta varmistaaksemme, ettei yksikään puuttunut.

[Kuva s. 24]

Gulmira ja minä nykyään