Mestarillisia ”maalauksia” kivistä
Mestarillisia ”maalauksia” kivistä
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA ITALIASTA
KAIKISTA tekniikoista, joita taiteilijat ovat käyttäneet kuvatessaan luontoa, yksi vaativimmista on niin sanottu firenzeläinen mosaiikki, pietra dura. Tällä menetelmällä valmistetuissa töissä ei ole säännöllisen muotoisia kiven-, tiilen- tai lasinpalasia kuten monissa muissa mosaiikeissa vaan hyvin ohuita, epäsäännöllisen muotoisia kivilevyjä. Kivet leikataan usein niin tarkasti, että saumat ovat käytännössä näkymättömiä.
Näitä kivisiä ”maalauksia” tekevällä taiteilijalla on paletissaan hämmästyttävän laaja valikoima valmiita värejä. Lapis lazuli on syvän taivaansinistä kiveä, jossa on valkoisia laikkuja ja kullankeltaisina kimaltelevia rikkikiisukiteitä. Malakiitissa on vaalean- ja tummanvihreitä raitoja. Kauniita juonteita sisältävää marmoria on keltaisen, ruskean, vihreän ja punaisen eri sävyissä. Akaatissa, jaspiksessa, onyksissa, porfyyrissa ja eräissä muissa kivilajeissa on monenlaisia heleitä värisävyjä ja kuvioita, joita taiteilijat hyödyntävät sommitellessaan taitavasti töihinsä kalliomaisemia, kasvillisuutta, kuohuvia vesiä tai taivaalla vaeltavia pilviä.
Tällä tekniikalla on pitkä historia. Se kehitettiin todennäköisesti Lähi-idässä, ja ensimmäiselle vuosisadalle tultaessa ennen ajanlaskun alkua se saapui Roomaan, missä se tuli suosituksi lattia- ja seinämosaiikkien valmistuksessa. Menetelmää käytettiin paljon keskiajan ja Bysantin taiteessa, mutta kuuluisaksi se tuli Firenzessä Toscanassa 1500-luvulla. Mestarillisia firenzeläisiä mosaiikkeja voi nähdä vielä nykyäänkin palatseissa ja museoissa eri puolilla Eurooppaa.
”Maalausten” tekeminen kivistä on hyvin työlästä. Eräässä hakuteoksessa sanotaan,
että ”yksinkertaisenkin työn valmistamiseen käytetty tuntimäärä saisi nykypäivän tehokkuuskonsultin kauhistumaan”. Suuritöisyyden vuoksi näistä mosaiikeista on aina pyydetty sellaisia hintoja, että ne ovat useimpien ihmisten ulottumattomissa.Valmistus
Aivan ensimmäiseksi tarvitaan malli, joka on yleensä maalaus. Sen jäljennös leikataan osioiksi, joista kukin vastaa yhtä lopullisen mosaiikin osaa. Kun taiteilija valikoi kärsivällisesti sopivan kiven kutakin osaa varten, hän ei välttämättä pyri jäljittelemään mallia vaan esittää siitä oman tulkintansa. Jäljennöksen palat liimataan valittuihin kivilevyihin.
Seuraavaksi nuo pari kolme millimetriä paksut kivilevyt asetetaan yksitellen puristimeen ja niistä leikataan tarvittavat palat huolellisesti sahalla, joka on kastanjapuukaareen pingotettu rautalanka (ks. yllä oleva kuva). Samalla rautalankaa kostutetaan hioma-aineella. Vierekkäisten palojen reunat on hiottava yhteensopiviksi niin tarkkaan, ettei saumoista kajasta valo läpi. Voi vain kuvitella, miten haasteellista on leikata kohtia, jotka kuvaavat viiniköynnöksen herkkiä kärhiä!
Kun palat on koottu yhteen ja kiinnitetty liuskeesta tehtyyn pohjalevyyn, kivipinta hiotaan ja kiillotetaan. Lopputulos on niin hohtavan kaunis, että mitkään valokuvat eivät tee sille oikeutta. On todella hämmästyttävää, miten taitavasti taiteilijat osaavat hyödyntää yhden ainoan kivenpalan värivivahteita luodakseen realistisen vaikutelman valon ja varjon leikistä esimerkiksi kukan hennoilla terälehdillä. Yhtä kekseliäästi he ovat onnistuneet kuvaamaan muun muassa maljakkoja, hedelmiä, perhosia, lintuja ja maisemia.
Eräs kiehtova piirre firenzeläisissä mosaiikeissa on se, että taiteilija ei voi määrätä teoksen pienimmistä yksityiskohdista vaan hänen on valittava niistä väreistä, pintakuvioista ja kivilajeista, jotka Jumala on jo luonut. Eräässä teoksessa sanotaankin: ”Kauniissa kivissä voi nähdä Jumalan suuruuden ja sanoin kuvaamattoman voiman: hän on kiteyttänyt näihin pikkuruisiin kappaleisiin koko maailman kauneuden – – siksi meillä on alati silmiemme edessä jumalallisuuden heijastus ja pilkahdus.”
[Kuvien lähdemerkintä s. 16]
Kuvat sivuilla 16 ja 17: Su concessione del Ministero per i Beni e le Attività Culturali-Opificio delle Pietre Dure di Firenze, Archivio Fotografico