Opin luottamaan Jumalaan

KERTONUT ELLA TOOM

PERHEEMME asui Otepään pikkukaupungin lähellä Etelä-Virossa noin 60 kilometrin päässä Neuvostoliiton rajalta. Lokakuussa 1944 olin vastikään lopettanut koulun ja toinen maailmansota oli lopuillaan. Kun saksalaiset vetäytyivät neuvostojoukot perässään Viron läpi, me ja naapurimme piileskelimme noin 20 hengen ryhmänä metsässä kotieläinten kanssa.

Olimme kaksi kuukautta keskellä taistelun tuoksinaa, ja pommeja putoili ympärillemme. Istuimme usein yhdessä, ja minä luin Raamattua, enimmäkseen Valituslauluja. En ollut koskaan ennen lukenut Raamattua. Eräänä päivänä kiipesin korkealle kukkulalle, polvistuin maahan ja rukoilin: ”Kun sota loppuu, lupaan käydä kirkossa joka sunnuntai.”

Pian rintama siirtyi länteen, ja viimein sota päättyi Euroopassa, kun Saksa antautui toukokuussa 1945. Minä täytin Jumalalle antamani lupauksen ja aloin käydä kirkossa joka viikko. Paikalla oli kuitenkin vain muutama iäkäs nainen, ja minua nolotti olla siellä. Kun joku piipahti meillä kotona, piilotin Raamatun aina pöydän alle.

Vähän ajan kuluttua sain paikallisesta koulusta opettajan paikan. Kommunistit olivat nousseet valtaan, ja ateismi levisi kaikkialle. En kuitenkaan halunnut liittyä kommunistiseen puolueeseen. Olin aktiivisesti mukana monenlaisessa toiminnassa ja ohjasin muun muassa lasten kansantansseja.

Tapaan Jehovan todistajia

Lapsille piti hankkia esiintymisasuja, ja siksi lähdin huhtikuussa 1945 tapaamaan taitavaa ompelijaa Emilie Sannameesia. Hän oli Jehovan todistaja, vaikken sitä silloin tiennytkään. Hän kysyi minulta, mitä ajattelin maailmantilanteesta. Yhdysvalloissa San Franciscossa oli juuri tuolloin rauhankonferenssi, joten sanoin: ”Pian tämä hallinto päättyy, ja olen varma, että rauhankonferenssin tarkoitus on huolehtia siitä, että niin käy.”

Emilie sanoi, että konferenssi ei saisi aikaan pysyvää parannusta, ja hän tarjoutui näyttämään minulle siihen syyn Raamatusta. En ollut valmis kuuntelemaan tuota lempeää keski-ikäistä naista, joten hän kysyi minulta: ”Tiedätkö, missä Jumala tarkoitti Aadamin ja Eevan elävän?” Kun en osannut vastata, hän sanoi vain: ”Kysy isältäsi.”

Tein kotiin päästyäni työtä käskettyä. Isä ei tiennyt vastausta mutta sanoi, ettei Raamatun tutkiminen niin kovin olennaista ole. Oli tärkeää  vain uskoa. Kun palasin ompelijalle hakemaan asuja, sanoin ohimennen, ettei isä ollut osannut vastata hänen kysymykseensä. Hän ja hänen sisarensa ottivat esiin Raamattunsa ja lukivat minulle ohjeet, jotka Jumala oli antanut Aadamille ja Eevalle: heidän tuli huolehtia puutarhakodistaan, ja silloin he saisivat elää siellä onnellisina ikuisesti. Sisarukset näyttivät Raamatusta, että Jumalan tarkoituksen mukaan Aadamin ja Eevan piti saada lapsia ja paratiisi oli määrä laajentaa koko maapallon alueelle. Olin lumoutunut näistä Raamatun selvistä opetuksista! (1. Mooseksen kirja 1:28; 2:8, 9, 15; Psalmit 37:29; Jesaja 45:18; Ilmestys 21:3, 4.)

Ensimmäinen kokous

Olin menossa kesällä kolmeksi kuukaudeksi Tarttoon opettajille tarkoitetulle kurssille, ja Emilie antoi minulle erään sikäläisen Jehovan todistajan osoitteen. Sain häneltä myös kirjan Luominen, jossa selitettiin selvästi Raamatun perusopetuksia. Se teki minuun suuren vaikutuksen, ja niinpä elokuun 4. päivänä 1945 menin osoitteeseen, jonka olin häneltä saanut.

Kun kukaan ei tullut avaamaan, koputin uudelleen niin kovaa, että naapuri tuli ovelleen ja antoi minulle toisen osoitteen, Salmekatu 56. Siellä kysyin naiselta, joka oli kuorimassa perunoita, oliko talossa meneillään uskonnollinen kokous. Hän käski äkäisesti minun lähteä matkoihini ja sanoi, etten ollut tervetullut. Kun en antanut periksi, hän ohjasi minut yläkertaan, jossa ryhmä ihmisiä tutki Raamattua. Vähän ajan kuluttua he pitivät ruokatauon, ja minä valmistauduin lähtemään, mutta he pyysivät minua jäämään.

Katsellessani tauon aikana ympärilleni näin ikkunan luona istumassa kaksi nuorta miestä, jotka olivat epätavallisen kalpeita ja laihoja. Sain myöhemmin kuulla, että he olivat sodan aikana viettäneet toista vuotta maanalaisissa piiloissa välttyäkseen pidätykseltä. * Iltapäivän ohjelman aikana Friedrich Altpere käytti eräässä puheessa sanaa Harmagedon. En tuntenut sitä, joten kysyin häneltä jälkikäteen, mitä se tarkoitti, ja hän näytti sen minulle Raamatusta (Ilmestys 16:16). Kun hän huomasi, miten yllättynyt olin, hän tuntui olevan aivan yhtä yllättynyt siitä, että tämä oli minulle uusi asia.

Minulle alkoi valjeta, että kokous oli järjestetty ainoastaan niille, jotka tiedettiin uskollisiksi todistajiksi. Myöhemmin kuulin, että se oli heidän ensimmäinen kokouksensa sodan jälkeen! Siitä lähtien ymmärsin selvästi, että minun täytyy luottaa aina Jumalaan (Sananlaskut 3:5, 6). Vuotta myöhemmin, elokuussa 1946, menin kasteelle sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt tosi Jumalalle Jehovalle. Olin 20-vuotias.

Perhe vastustaa

Hallitus vaati opettajia opettamaan koulussa ateismia, ja se koetteli Raamatun valmentamaa omaatuntoani. Halusin vaihtaa alaa. Kun puhuin siitä äidille, hän hyökkäsi raivoissaan kimppuuni ja repi minua hiuksista. Päätin muuttaa pois kotoa. Isä pyysi minua kuitenkin joustamaan ja sanoi, että hän auttaisi minua.

Veljeni Ants kääntyi äidin tavoin minua vastaan. Kerran hän kuitenkin pyysi minulta raamatullista kirjallisuutta, ja kun hän luki sitä, hän piti siitä kovasti. Äiti muuttui hysteeriseksi. Ants alkoi puhua Jumalasta koulussakin, mutta kun hän kohtasi vainoa, hän lopetti kanssakäymisen todistajien kanssa. Pian sen jälkeen hän sai vakavan vamman päähänsä sukeltaessaan veteen. Maatessaan paareilla halvaantuneena mutta ajatukset kirkkaina hän kysyi: ”Antaako Jehova minulle anteeksi?” ”Kyllä antaa”, vastasin. Ants kuoli muutaman päivän kuluttua. Hän oli vasta 17-vuotias.

Syyskuussa 1947 jätin työni opettajana. Äiti suhtautui minuun edelleen hyvin vihamielisesti. Kun hän heitti kaikki vaatteeni pihalle, lähdin pois kotoa. Pääsin asumaan Sannameesin sisarusten luo. He rohkaisivat minua muistuttamalla, että Jehova ei koskaan hylkää palvelijoitaan.

 Koettelemuksia sodanjälkeisessä Virossa

Sannameesin sisarukset antoivat minun tehdä töitä kanssaan, ja ompelimme vaatteita maanviljelijäperheille. Saimme usein kertoa asiakkaille Raamatun totuuksista. Se oli onnellista aikaa, sillä opin ompelemaan ja sain lisää kokemusta kristillisessä palveluksessa. Ompelemisen ohella annoin yksityistunteja matematiikassa. Mutta vuonna 1948 viranomaiset alkoivat pidättää todistajia.

Seuraavan vuoden lokakuussa olin työskentelemässä eräällä maatilalla, kun minulle kerrottiin, että viranomaiset olivat menneet Sannameesien luo pidättääkseen minut. Pakenin veli Hugo Suden tilalle, mutta siellä kuulin, että hänet oli juuri pidätetty. Muuan nainen, jolle olin ommellut, otti minut luokseen asumaan. Myöhemmin muutin maatilalta toiselle, tein ompelutöitä ja jatkoin saarnaamista.

Talven tultua valtion turvallisuuspoliisi KGB sai minut kiinni Tartossa, jossa olin muutamaa vuotta minua vanhemman innokkaan todistajan Linda Mettigin luona. Minut pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi. Minut pakotettiin riisuutumaan alasti, ja nuorten poliisien töllistellessä minua tunsin itseni nöyryytetyksi. Mutta sitten rukoilin Jehovaa, ja sydämeeni laskeutui rauha.

Seuraavaksi minut suljettiin niin pieneen selliin, etten mahtunut edes makaamaan siinä. Pääsin ulos vain kuulusteluihin. Virkailijat toistelivat: ”Emme pyydä sinua kieltämään Jumalaa vaan ainoastaan lopettamaan sen typerän saarnaamisen! Sinulla voisi olla lupaava tulevaisuus.” Sitten he uhkailivat: ”Haluatko elää vai haluatko kuolla Jumalasi kanssa Siperian aroilla?”

Kolmen päivän ajan minua estettiin nukahtamasta toistuvien kuulustelujen välillä. Raamatun periaatteiden mietiskely auttoi minua kestämään. Viimein minut kutsuttiin allekirjoittamaan paperi, jossa lupaisin lopettaa saarnaamisen. ”Olen miettinyt tätä asiaa paljon”, sanoin. ”Olen mieluummin vankilassa ja säilytän suhteeni Jumalaan hyvänä kuin elän vapaana ilman hänen hyväksymystään.” Silloin kuulustelija huusi: ”Senkin hullu! Teidät kaikki pidätetään ja lähetetään Siperiaan!”

Odottamaton vapautus

Yllättäen kuulustelijat käskivät minua juuri ennen keskiyötä ottamaan tavarani ja lähtemään. Tiesin, että minua seurattaisiin, ja siksi en mennyt toisten kristittyjen luo, koska olisin silloin paljastanut heidät. Kuljin pitkin katuja, ja perässäni tosiaan tuli kolme miestä. Rukoiltuani Jehovalta ohjausta käännyin pimeälle kadulle ja juosta viiletin erääseen puutarhaan. Menin pitkälleni maahan ja kasasin lehtiä päälleni. Kuulin miesten askelten kahinan ja näin heidän taskulamppujensa valokeilat.

Kului monta tuntia, ja olin luita ja ytimiä myöten kohmeessa. Lopulta lähdin liikkeelle ja kävelin mukulakivikatuja äänettömästi kengät kädessä. Kun kaupunki jäi taakse, kuljin ojassa tien varressa. Autojen lähestyessä painauduin ojan pohjalle. Aamuviideltä saavuin Jüri ja Meeta Toomelin luo, jotka asuivat vähän matkan päässä Tartosta.

Meeta lämmitti minulle saman tien saunan. Seuraavana päivänä hän meni Tarttoon ja otti yhteyttä Linda Mettigiin. Linda kannusti minua: ”Lähdetään heti saarnaamaan ja annetaan koko Viron kuulla hyvää uutista.” Vaihdoin kampausta, meikkasin hiukan ja laitoin nenälleni silmälasit, ja kun ulkonäköni oli näin vähän muuttunut, lähdimme saarnaamaan. Seuraavien kuukausien aikana poljimme pyörillä pitkiä taipaleita. Matkan varrella rohkaisimme maatiloilla asuvia uskonveljiämme.

Todistajat aikoivat pitää konventin 24. heinäkuuta  1950 erään kiinnostuneen suuressa heinäladossa Otepään lähellä. Viime hetkellä tajusimme, että KGB oli saanut vihiä suunnitelmista, ja ehdimme varoittaa useimpia todistajia, jotka olivat jo matkalla konventtiin. Pidimme konventin toisessa paikassa seuraavana päivänä, ja läsnä oli noin 115 henkeä. Kaikki palasivat kotiin sydän täynnä iloa, ja päätöksemme pysyä uskollisina koetuksissa oli vahvempi kuin koskaan. *

Linda ja minä jatkoimme saarnaamista ja toisten kristittyjen rohkaisemista. Myöhemmin samana vuonna olimme eräällä paikkakunnalla perunannostossa ja kerroimme Valtakunnan sanomaa toisille työntekijöille. Erään tilan omistaja jäi kuuntelemaan meitä tunniksi ja sanoi: ”Tällaisia uutisia ei joka päivä kuulekaan!”

Palattuamme Lindan kanssa Tarttoon kuulimme, että viranomaiset olivat pidättäneet lisää todistajia, muun muassa Lindan äidin. Suurin osa ystävistämme oli nyt viety, heidän joukossaan myös Sannameesin sisarukset. Tiesimme, että KGB etsi meitäkin, ja siksi hankimme polkupyörät ja jatkoimme saarnaamista Tarton ulkopuolella. Eräänä iltana KGB löysi minut vastakastetun Alma Vardjan kotoa. Katsoessaan papereitani yksi miehistä huudahti: ”Ella! Olemme etsineet sinua joka paikasta!” Oli joulukuun 27. päivä 1950.

Pidätys ja passitus Siperiaan

Pakkasimme Alman kanssa rauhallisesti muutamia tavaroita mukaan ja istuimme sitten syömään. KGB:n miehet olivat ihmeissään ja sanoivat: ”Tehän ette edes itke. Siinä vain istutte syömässä.” Vastasimme, että olimme lähdössä uudelle määräalueelle emmekä tienneet, milloin saisimme seuraavan aterian. Otin mukaan huovan, josta myöhemmin tein lämpimiä sukkia ja kintaita. Oltuani joitakin kuukausia vankilassa minut karkotettiin toisten virolaisten todistajien kanssa Siperiaan elokuussa 1951. *

Virosta meidät lähetettiin junalla Leningradiin ja sieltä edelleen pahamaineisiin pakkotyöleireihin Vorkutaan Komin tasavaltaan napapiirin pohjoispuolelle. Ryhmässämme oli kolme todistajaa. Olin lukenut koulussa venäjää ja harjoitellut sitä pidätyksestäni lähtien, joten puhuin sitä sujuvasti saapuessamme leiriin.

Vorkutassa tapasimme nuoren ukrainalaisen naisen, josta oli tullut todistaja natsien keskitysleirissä Puolassa. Vuonna 1945 hänet oli 14 muun todistajan kanssa pantu laivaan, jonka saksalaiset aikoivat upottaa Itämereen. Laiva pääsi kuitenkin turvallisesti Tanskaan. Kun sisar myöhemmin palasi Neuvostoliittoon, hänet pidätettiin saarnaamistyönsä vuoksi ja lähetettiin Vorkutaan, missä hänestä tuli meille rohkaisun lähde.

Vastassa oli myös kaksi naista, jotka kysyivät ukrainaksi, ketkä saapuneista olivat Jehovan todistajia. Tunnistimme heidät heti kristityiksi sisariksemme. He rohkaisivat meitä ja pitivät meistä huolta. Muut vangit sanoivat, että oli kuin perhe olisi odottanut meitä perillä.

Siirto Mordvan leireihin

Kun minulla todettiin joulukuussa 1951 lääkärintarkastuksessa kilpirauhasen toimintahäiriö, minut siirrettiin noin 1500 kilometriä lounaaseen valtavaan Mordvan vankilakompleksiin, joka sijaitsi noin 400 kilometrin päässä Moskovasta kaakkoon.  Seuraavien vuosien aikana tapasin sikäläisissä naistenleireissä saksalaisia, unkarilaisia, puolalaisia ja ukrainalaisia todistajia. Tutustuin myös Maimuun, joka oli virolainen poliittinen vanki.

Maimu oli synnyttänyt lapsen ollessaan Virossa vankilassa, ja eräs ystävällinen vartija oli antanut sen hänen äidilleen hoitoon. Mordvassa tutkimme Maimun kanssa Raamattua, ja hän omaksui sen opetukset. Hän pystyi kirjoittamaan äidilleen, ja tämäkin oppi totuuden ja opetti sen Maimun pienelle tyttärelle Karinille. Kuuden vuoden kuluttua Maimu vapautettiin ja hän pääsi lapsensa luo. Kun Karin varttui aikuiseksi, hän meni naimisiin todistajan kanssa. Nyt hän on miehensä kanssa palvellut 11 vuotta Jehovan todistajien haaratoimistossa Tallinnassa.

Yhdessä Mordvan vankileirissä oli rakennus, jota kutsuttiin häkiksi. Se oli pieni, tarkoin vartioitu parakki leirin muurien sisäpuolella. Minut ja kuusi muuta todistajaa pantiin sinne kristillisen toimintamme vuoksi. Mutta sielläkin jäljensimme käsin Vartiotornin kirjoituksia pikkuriikkisille paperilapuille ja salakuljetimme niitä toisille naapurileireihin. Saatoimme esimerkiksi kaivertaa saippuapalaan kolon, työntää lapun sisään ja sulkea sitten aukon.

Mordvan leireissä viettämieni vuosien aikana minulla oli mahdollisuus auttaa toistakymmentä naista asennoitumaan Jumalan puolelle. Vihdoin 4. toukokuuta 1956 minulle sanottiin: ”Saat vapaasti lähteä ja uskoa Jumalaasi Jehovaan.” Vielä saman kuun aikana palasin kotiin Viroon.

Lähes 50 vuotta kotiseudulla

Minulla ei ollut työtä, rahaa eikä asuntoa. Mutta parin päivän kuluttua saapumisestani tapasin naisen, joka oli kiinnostunut Raamatun opetuksista. Sain asua jonkin aikaa hänen ja hänen miehensä kanssa heidän yksiössään. Lainasin rahaa ja ostin villalankaa, ja siitä neuloin paitoja, jotka sitten myin torilla. Myöhemmin minulle tarjottiin työtä Tarton syöpäsairaalasta, ja toimin siellä eri tehtävissä seuraavat seitsemän vuotta. Lembit Toom palasi hänkin Siperiasta, ja marraskuussa 1957 menimme naimisiin.

KGB piti meitä silmällä ja kiusasi meitä jatkuvasti, sillä saarnaaminen oli edelleen kielletty. Teimme kuitenkin sen, minkä pystyimme, kertoaksemme toisille uskostamme. Lembit kuvaili tätä vaihetta elämässämme Herätkää!-lehdessä 22.2.1999. Siperiasta palasi karkotettuja todistajia kotiin 50-luvun lopulta aina 70-luvun loppuun. 1980-luvun lopulla Virossa oli runsaat 700 Jehovan todistajaa. Vuonna 1991 kristillinen toimintamme laillistettiin, ja sen jälkeen todistajien määrä on kasvanut niin että meitä on nyt yli 4100!

On kulunut yli 60 vuotta ensimmäisestä salaisesta kokouksesta, johon osallistuin toisen maailmansodan jälkeen. Olen siitä lähtien noudattanut aina päättäväisesti Raamatun kehotusta: ”Luota Jehovaan ja tee hyvää.” Olen oppinut, että näin toimimalla saamme sen, ”mitä sydän pyytää”. (Psalmit 37:3, 4.)

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 23]

”Lähdetään heti saarnaamaan ja annetaan koko Viron kuulla hyvää uutista.” (Linda Mettig)

[Kuva s. 24]

Minä ja yhdeksän muuta todistajaa Mordvan vankilassa

[Kuva s. 24]

Mieheni Lembitin kanssa nykyään