Määrätietoisesti kohti tavoitetta

KERTONUT MARTHA CHÁVEZ SERNA

Eräänä päivänä ollessani 16-vuotias menetin tajuntani, kun tein kotona töitä. Virottuani huomasin makaavani sängyssä. Mieleni oli sekava, päätäni särki ankarasti, enkä nähnyt enkä kuullut mitään moneen minuuttiin. Säikähdin kovasti. Mitä minulle oli tapahtunut?

HUOLESTUNEET vanhempani veivät minut lääkäriin, ja minulle määrättiin vitamiineja. Lääkärin mukaan kohtaus johtui siitä, että valvoin liian myöhään. Parin kuukauden kuluttua sain toisen kohtauksen ja sitten kolmannen. Kävimme toisen lääkärin luona. Hän arveli ongelman johtuvan hermoista ja määräsi minulle rauhoittavia lääkkeitä.

Kohtauksia tuli kuitenkin aina vain tiheämmin. Kaatuessani tiedottomana saatoin loukata itseni. Joskus purin kieltä ja suun sisäpintaa. Tullessani tajuihini minulla oli hirvittävä päänsärky ja voimakasta pahoinvointia. Joka paikkaa särki, enkä yleensä muistanut, mitä oli tapahtunut juuri ennen kohtausta. Sen jälkeen tarvitsin usein päivän tai pari vuodelepoa. Silti uskoin, että ongelma menisi pian ohi ja olisin taas kunnossa.

Vaikutus tavoitteisiini

Perheeni oli vuosia aikaisemmin alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Meitä opetti kaksi erikoistienraivaajaa eli kokoaikaista evankelistaa, jotka käyttävät kuukausittain kymmeniä tunteja Raamatun totuuksien opettamiseen ihmisille. Palvelus tuotti heille silmin nähden iloa. Kun kerroin Raamatun lupauksista opettajalleni ja koulutovereilleni, sain itsekin kokea samaa iloa.

Pian monista perheemme jäsenistä tuli todistajia. Miten ihanaa olikaan saarnata hyvää uutista! Seitsenvuotiaana asetin itselleni tavoitteeksi tulla erikoistienraivaajaksi. 16-vuotiaana otin suuren harppauksen sitä kohti, kun kävin kasteella. Sitten alkoivat kohtaukset.

Tienraivaus

Terveysongelmista huolimatta uskoin edelleen, että minusta voisi tulla kokoaikainen sananpalvelija. Mutta koska saatoin saada kaksikin kohtausta viikossa, jotkut seurakunnassa arvelivat, ettei minun pitäisi ottaa kannettavakseni niin paljon vastuuta. Olin surullinen ja masentunut. Myöhemmin seurakuntaamme tuli muuan pariskunta, joka palveli Jehovan todistajien Meksikon-haaratoimistossa. He saivat tietää tienraivaushaluistani ja kannustivat minua kovasti. He saivat minut vakuuttumaan siitä, että sairauteni ei tarvinnut olla esteenä tienraivaukselle.

Niin sitten 1. syyskuuta 1988 aloin palvella vakituisena tienraivaajana kotikaupungissani San Andrés Chiautlassa. Saarnasin hyvää uutista joka kuukausi kymmeniä tunteja. Silloin kun en kohtauksen takia päässyt julkiseen palvelukseen, kirjoitin kirjeitä raamatullisista aiheista alueen ihmisille ja kannustin heitä sillä tavalla tutkimaan Raamattua.

 Diagnoosi

Tässä vaiheessa vanhempani veivät minut neurologille, vaikka se merkitsi heille suurta taloudellista uhrausta. Lääkäri totesi minun sairastavan epilepsiaa. Saamani hoidon ansiosta sairaus pysyi kurissa noin neljä vuotta. Sinä aikana pääsin tienraivaajien palveluskouluun, joka voimisti haluani palvella siellä, missä evankelistoja tarvitaan enemmän.

Vanhempani tiesivät, miten valtavasti halusin laajentaa palvelustani. Koska sairauteni oli kutakuinkin hallinnassa, he antoivat minun muuttaa Zitácuaroon Michoacánin osavaltioon parinsadan kilometrin päähän kotoa. Toisten tienraivaajien seura tuolla alueella syvensi arvostustani kokoaikaista palvelusta kohtaan vielä entisestään.

Oltuani kaksi vuotta Zitácuarossa kohtaukset alkoivat uudestaan. Palasin hoidon tarpeessa kotiin turhautuneena ja surullisena. Kävin neurologin luona, joka arveli, että lääkitykseni vaurioitti maksaa. Aloin etsiä hoitovaihtoehtoja, sillä meillä ei ollut enää varaa erikoislääkäriin. Kuntoni heikkeni, ja minun piti keskeyttää tienraivaus. Jokainen kohtaus oli takaisku. Mutta kun luin psalmeja ja rukoilin Jehovaa, tunsin hänen lohduttavan minua ja antavan voimaa (Psalmit 94:17–19).

Pääsen tavoitteeseen

Pahimmillaan minulla oli kaksi kohtausta päivässä. Sitten tapahtui käänne. Eräs lääkäri antoi minulle toisenlaista epilepsiahoitoa, ja pysyin paremmassa kunnossa pitempään. Niinpä jatkoin tienraivausta 1. syyskuuta 1995 alkaen. Terveyteni pysyi vakaana, ja kun en kahteen vuoteen saanut yhtä ainutta kohtausta, anoin erikoistienraivaajaksi. Tässä palvelusmuodossa käyttäisin saarnaamistyöhön vielä enemmän aikaa ja lähtisin palvelemaan sinne, missä olisi tarvetta. En pysty sanoin kuvailemaan, miltä minusta tuntui, kun sain nimityksen! Saavutin tavoitteen, jonka olin asettanut lapsena.

Aloitin palveluksen 1. huhtikuuta 2001 eräässä vuoristokylässä Hidalgon osavaltiossa. Nykyään palvelen eräässä pikkukaupungissa Guanajuaton osavaltiossa. Minun täytyy ottaa lääkkeet hyvin tarkasti ja levätä riittävästi. Katson myös, mitä syön, ja varon erityisesti rasvoja, kofeiinia ja säilykkeitä. Lisäksi yritän välttää voimakkaita tunteita, kuten vihastumista tai suurta huolestuneisuutta. Itsekurista on ollut hyötyä. Sinä aikana kun olen ollut erikoistienraivaajana, minulla on ollut vain yksi kohtaus.

Naimattomana ja vapaana perhevelvollisuuksista voin jatkaa palvelustani erikoistienraivaajana. On lohdullista tietää, että ’Jehova ei ole epävanhurskas, niin että hän unohtaisi työmme ja sen rakkauden, jota osoitamme hänen nimeään kohtaan’. Miten rakkaudellinen hän onkaan, kun hän ei vaadi meiltä sellaista, mitä emme voi hänelle antaa! Tämän tosiasian hyväksyminen on auttanut minua pitämään ajatukseni tasapainossa, sillä jos joudun taas keskeyttämään tienraivauksen huonon terveyden takia, tiedän, että Jehova on silti tyytyväinen kokosieluiseen palvelukseeni. (Heprealaisille 6:10; Kolossalaisille 3:23.)

Uskostani puhuminen toisille päivittäin selvästikin vahvistaa minua. Sen ansiosta mielessäni ovat myös koko ajan päällimmäisinä siunaukset, joita Jumala vuodattaa tulevaisuudessa. Raamatussa luvataan, että uudessa maailmassa ei ole sairauksia ”eikä surua eikä valitushuutoa eikä kipua enää ole. Entiset ovat kadonneet.” (Ilmestys 21:3, 4; Jesaja 33:24; 2. Pietarin kirje 3:13.)

[Kuvat s. 26]

Noin seitsenvuotiaana (yllä) ja noin 16-vuotiaana, vähän kasteeni jälkeen

[Kuva s. 27]

Kenttäpalveluksessa ystävän kanssa