Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Sota-ajan vaikeudet valmistivat minua elämää varten

Sota-ajan vaikeudet valmistivat minua elämää varten

Sota-ajan vaikeudet valmistivat minua elämää varten

KERTONUT ERNST KRÖMER

”Tässä on teidän huoneenne.” Näillä sanoilla toverini ja minut toivotettiin tervetulleiksi Gaboniin Länsi-Afrikkaan. Tilaa oli juuri ja juuri yhdelle patjalle. Asuimme tuossa huoneessa puoli vuotta.

ELÄMÄ maatilalla toisen maailmansodan aikana valmisti minua tulemaan toimeen vaikeissa olosuhteissa. Kun sota syttyi vuonna 1939, natsi-Saksa valloitti nopeasti Puolan. Olin silloin nelivuotias. Minulla oli pikkuveli ja pikkusisko sekä kaksi isosiskoa. Isä neuvoi meitä varautumaan koviin aikoihin, jos Saksa häviäisi sodan.

Asuimme saksalaisessa pikkukylässä Löwensteinissa Ala-Sleesiassa, joka kuuluu nykyään Puolaan. Meillä oli noin 25 hehtaarin vilja- ja karjatila. Isä toimi myös paikallisten maanviljelijöiden hallintojohtajana. Kun saksalaiset tulivat, he antoivat isälle määräyksen organisoida viljelijät tukemaan sotaponnisteluja.

Isä oli palvellut ratsuväessä ensimmäisessä maailmansodassa, mutta nyt kun hän oli saksalaishallinnon palveluksessa, hän ei joutunut rintamalle. Vanhempani olivat jo vuosia aiemmin eronneet kirkosta, koska he olivat pettyneet pappien toimintaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Niinpä minä vartuin tuntematta mitään mielenkiintoa uskontoa kohtaan.

Menin kouluun vuonna 1941, mutta inhosin sitä: minulla olisi ollut kiinnostavampaakin tekemistä kuin tuijottaa liitutaulua. Alkuvuodesta 1945, vain muutama kuukausi ennen sodan päättymistä, venäläiset piirittivät Ala-Sleesian pääkaupungin Breslaun (nykyisin Wrocław). Eräänä lauantai-iltana saatoimme nähdä, miten tuo kaupunki loimusi vajaan 50 kilometrin päässä kirkkaana tykkitulen ja lentopommien sytyttämissä liekeissä. Pian meidän oli paettava vuorille. Kun sota päättyi, palasimme kotiin Löwensteiniin.

Sodan jälkeen

Sotaa seurasivat hirvittävät ajat. Naisia raiskattiin, ja ryöstelystä tuli arkipäivää. Suurin osa karjastamme varastettiin.

Isä pidätettiin heinäkuussa 1945. Häntä kuulusteltiin raa’asti seitsemän yötä, ja sitten hän pääsi vapaaksi. Kolmen kuukauden kuluttua hänet pidätettiin uudelleen ja vietiin pois. Emme enää koskaan nähneet häntä. Kaksi puolalaista miestä otti tilamme haltuunsa ja ilmoitti olevansa sen omistajia. Huhtikuussa 1946 kaikki saksalaiset saivat määräyksen poistua kylästä. Mukaan sai ottaa vain sen, minkä pystyi kantamaan.

Äiti oli varautunut tähän, ja lähtö sujui ilman hämminkiä. Hän laittoi vuodevaatteita suureen koriin, jossa oli pyörät alla, ja jokaisella meistä oli selkäreppu täynnä muita välttämättömyyksiä. Puolalaiset miliisit luotsasivat meidät karjavaunuihin, 30 henkeä kuhunkin. Parin viikon kuluttua saavuimme määränpäähämme Luoteis-Saksaan lähelle Alankomaiden rajaa.

Hallitus sijoitti meidät ja sukulaisemme – kaikkiaan 19 henkeä – kahteen huoneeseen maatilalle, joka sijaitsi noin kahdeksan kilometrin päässä Quakenbrückistä. Myöhemmin jotkut sukulaisista saivat paikan muilta maatiloilta, ja tilanahtaus helpotti hiukan.

Äiti teki monia uhrauksia meidän lasten hyväksi. Usein hän jätti ruoan väliin, jotta meillä olisi ollut enemmän syötävää. Ensimmäisenä talvena meillä ei ollut polttopuita. Seinät ja katto olivat paksun jääkerroksen peitossa, ja huoneemme näyttivät jääluolilta. Onneksi meillä oli lämpimiä vuodevaatteita, ja niiden avulla selvisimme talven yli.

Yhteys todistajiin

Vuoden 1949 paikkeilla äiti sai kälyltään Vartiotorni-lehden. Siinä ollut kirjoitus palautti hänen mieleensä sodanaikaisen radiopuheen, jossa Hitler oli tuominnut Saksan kukistumisesta puhuneen ”pesueen”. Äiti oli miettinyt, keitä nuo ihmiset oikein olivat. Kun hän luki Vartiotornista, että he olivat Jehovan todistajia, hänen kiinnostuksensa heräsi ja hän päätti alkaa tutkia Raamattua heidän kanssaan.

Eräänä päivänä huhtikuussa 1954 tapasin todistajapariskunnan, joka tutki äidin kanssa. Tutkistelun jälkeen otin kirjasen Voitko elää ikuisesti maan päällä onnessa? ja tilasin Vartiotornin. Luettuani sen tiesin löytäneeni totuuden. Annoin kirjasen työnantajalleni luettavaksi. Kun kysyin tuolta naiselta, mitä mieltä hän oli siitä, hän sanoi: ”Siinä on hyvin kauniita ajatuksia, mutta asia on liian hyvä ollakseen totta. En millään jaksa uskoa siihen.”

”Minä taas olen varma, että tämä on totuus”, sanoin hänelle, ”ja aion toimia sen mukaan.” Hän pudisti päätään ja sanoi: ”Tämä on tarkoitettu lempeille ihmisille. Sinä olet liian villi todistajaksi.” Mutta aloin tehdä muutoksia elämässäni.

Tuolla seudulla ei asunut todistajia, joten aloin tutkia omin päin ja pyöräilin joka viikko kymmenen kilometrin matkan kokouksiin. Myöhemmin menin kierroskonventtiin, johon kokoontui useita todistajien seurakuntia. Konventin aikana lähdin ensimmäistä kertaa saarnaamaan julkisesti, ja pian kävin kenttäpalveluksessa säännöllisesti. Menimme äidin kanssa kasteelle 14. heinäkuuta 1954. Myöhemmin myös äidinäidistäni tuli 80-vuotiaana todistaja.

Työni maatilalla vei liian paljon aikaa, joten hankin toisen työpaikan eräältä metsänsuojelualueelta. Sittemmin perheemme muutti pieneen Reutlingenin kaupunkiin Stuttgartin lähelle. Siellä pikkusiskostani Ingridistä tuli todistaja. Muut sisarukseni eivät omaksuneet totuutta.

Kokoaikainen palvelus

Vuonna 1957 äiti sai vihdoin viranomaiset julistamaan isän kuolleeksi. Sen johdosta hän alkoi saada eläkettä eikä enää tarvinnut minulta taloudellista tukea. Kun vapauduin näin perhevelvollisuuksista, hankin osa-aikatyön ja aloitin huhtikuussa 1957 kokoaikaisen palveluksen tienraivaajana. Myöhemmin minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi. Kuultuaan siitä eräs toinen todistaja pyysi minut toimistoonsa ja sanoi: ”Sinua ei varmaan haittaisi saada vähän apua.” Sitten hän antoi minulle 500 Saksan markkaa. Ostin rahalla kaikki vaatteet, joita tarvitsin, ja silti minulle jäi 200 markkaa.

Vuonna 1960 lähdin vapaaehtoisena palvelemaan Itävaltaan ja saarnasin siellä Scheibbsin pikkukylässä sekä lyhyen aikaa Linzissä. Myöhemmin samana vuonna jouduin kuitenkin pahaan moottoripyöräonnettomuuteen, jossa minulta murtui oikea jalka. Useiden leikkausten jälkeen pääsin jatkamaan palvelustani, mutta vuonna 1962 minun piti palata kotiin Reutlingeniin selvittämään eräitä maahanmuutto-ongelmia. Siellä minulle tehtiin vielä yksi leikkaus, jossa jalkaan pantu metallitanko poistettiin. Keskeytin tienraivauksen puoleksi vuodeksi hankkiakseni rahaa lääkärinhoitokuluihini.

Kun seurakunnassamme vieraili matkavalvoja, hän ehdotti, että anoisin todistajien Saksan-haaratoimistoon, joka silloin sijaitsi Wiesbadenissa. Tein työtä käskettyä, ja kahden viikon kuluttua sain sieltä sähkeenä kutsun tulla mahdollisimman pian. Viikon kuluttua, toukokuussa 1963, olin haaratoimistossa, jota sanotaan Beteliksi, ja työskentelin rotaatiopainokoneella.

Opiskelua

Betel oli paras paikka, missä olin koskaan elänyt, ja sopeuduin nopeasti vaativaan työhön. Vuonna 1965 kävin Espanjassa ja vein mukanani raamatullista kirjallisuutta salaa, sillä saarnaamistyö oli siellä silloin kielletty. Matka sytytti minussa halun opetella jotain toista kieltä, ja päätin alkaa lukea englantia. Käytin opiskeluun jokaisen liikenevän hetken. Niihin aikoihin Saksaan perustettiin ensimmäinen englanninkielinen ryhmä, ja liityin siihen. Kun ensimmäisen kerran tutkin Vartiotornin tutkittavan kirjoituksen englanniksi, siihen meni seitsemän tuntia. Kun se seuraavalla kerralla vei enää viisi tuntia, tiesin, että olin edistymässä.

Vuonna 1966 minut kutsuttiin Gilead-koulun 43. kurssille Yhdysvaltoihin. Koulu valmentaa Jehovan todistajien sananpalvelijoita lähetystyöhön. Valmistumisen jälkeen huhtikuussa 1967 Günther Reschke ja minut määrättiin Gaboniin Länsi-Afrikkaan. Perillä pääkaupungissa Librevillessä asuimme siinä pikkuruisessa huoneessa, jonka mainitsin alussa. Vaatteita säilytimme ruokailuhuoneen puolella. Puolen vuoden kuluttua muutimme toiseen lähetyskotiin.

Suurin vaikeuteni Gabonissa oli oppia ranskaa. Kovan työn tuloksena pystyin lopulta puhumaan sitä jollain lailla. Vuonna 1970 saarnaamistyömme kiellettiin maassa yllättäen, ja me lähetystyöntekijät saimme kaksi viikkoa aikaa poistua maasta.

Keski-Afrikan tasavaltaan

Minut määrättiin muiden lähetystyöntekijöiden tavoin Keski-Afrikan tasavaltaan. Maan virallinen kieli oli ranska, mutta enemmistö puhui sangoa, ja siksi meidän piti opetella sitä voidaksemme saarnata ihmisille. Meidät lähetettiin perustamaan lähetyskoti Bambarin kaupunkiin, joka sijaitsee vajaan 300 kilometrin päässä pääkaupungista Banguista. Bambarissa ei ollut sähköä eikä juoksevaa vettä, mutta kaksi paikallista seurakuntaa tarvitsivat apuamme. Sota-ajan kokemukseni Euroopassa helpottivat suuresti sopeutumistani elinoloihin Bambarissa samoin kuin muissa paikoissa, joissa myöhemmin asuin.

Palveltuani Bambarissa kaksi vuotta sain tehtäväksi vierailla seurakunnissa matkavalvojana. Maassa oli nelisenkymmentä seurakuntaa, ja viivyin viikon verran kussakin seurakunnassa, jossa minun oli määrä käydä. Minulla oli pieni auto, mutta kun hiekkatiet menivät todella huonoon kuntoon, käytin julkisia kulkuvälineitä.

Bangui oli koko maassa ainoa paikka, jossa saattoi saada autonsa korjattua. Koska matkustin palveluksessani laajalla alueella, ostin muutamia korjausoppaita ja työkaluja ja tein suurimman osan korjauksista itse. Kerran kardaaniakselin laakeripesä hajosi, eikä auto liikahtanutkaan. Olin noin 60 kilometrin päässä lähimmästä asutuksesta, joten katkoin metsästä palan kovaa puuta ja muotoilin siitä uuden pesän laakerille. Täytin sen rasvalla ja kiinnitin sen rautalangalla, ja niin matka jatkui.

Palvelus oli tavallista haastavampaa maaseudulla, koska siellä ihmiset eivät yleensä osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Eräässä seurakunnassa vain yksi osasi lukea, mutta hänellä oli puhevika. Vartiotornin tutkittava kirjoitus oli poikkeuksellisen vaikea, mutta oli todella rohkaisevaa nähdä, miten seurakunta yritti kovasti ymmärtää sen opetukset.

Jälkikäteen kysyin ryhmältä, miten he hyötyivät opetuksesta, jota eivät täysin ymmärtäneet. Vastaus oli koskettava: ”Me saamme rohkaisua toisiltamme.” (Heprealaisille 10:23–25.)

Vaikka monet kristityt veljeni olivat lukutaidottomia, he opettivat minulle paljon elämästä. Minulle valkeni, miten suuriarvoinen on Raamatun neuvo ajatella, ”että toiset ovat – – parempia” kuin me itse (Filippiläisille 2:3). Afrikkalaiset veljeni opettivat minulle valtavasti rakkaudesta, huomaavaisuudesta ja vieraanvaraisuudesta sekä toimeen tulemisesta maaseudun olosuhteissa. Kun valmistuin Gilead-koulusta, sen silloinen rehtori veli Nathan Knorr lausui päättäjäispuheessaan sanat, jotka tulivat merkitsemään minulle paljon enemmän. Hän muistutti: ”Pysykää nöyrinä. Emme koskaan saa ajatella, että tiedämme jo kaiken. Sillä emme me tiedä. Meillä on vielä paljon opittavaa.”

Elämä Afrikan maaseudulla

Vieraillessani seurakunnissa majoituin paikallisten veljien luo. Yleensä vierailuviikko oli eräänlainen juhla varsinkin lapsille, sillä isäntäseurakunta lähti silloin metsästämään tai kalastamaan ja näki paljon vaivaa sen hyväksi, että kaikille riittäisi runsaasti syötävää.

Asuessani veljien luona heidän majoissaan söin kaikkea mahdollista termiiteistä norsunlihaan. Apinaa oli ruokalistalla säännöllisesti. Villi- ja piikkisika oli hyvin herkullista. Pitoja ei tietenkään ollut joka päivä. Kesti jonkin aikaa ennen kuin elimistöni tottui paikalliseen ruokavalioon, mutta kun niin tapahtui, pystyin syömään melkein mitä tahansa, mitä minulle tarjottiin. Huomasin, että papaija siemenineen oli hyvää vatsalle.

Maaseudulla voi sattua kaikenlaista odottamatonta. Kerran minua luultiin kuolleen ihmisen valkoiseksi hengeksi, jonka väitetään elävän vedessä. Yleisen uskomuksen mukaan sellainen voi vetäistä ihmisen veteen ja hukuttaa hänet. Kun kerran nousin joesta ylös peseytymisen jälkeen, muuan vedenhakumatkalla ollut tyttö näki minut ja kipitti kirkuen pakoon. Kun eräs toinen todistaja yritti selittää, että olin vieraileva saarnaaja enkä henki, väki ei millään uskonut häntä. He sanoivat, ettei valkoinen mies ikinä tulisi heidän kyläänsä saakka.

Nukuin usein taivasalla raittiissa ilmassa. Minulla oli aina mukana moskiittoverkko, sillä se tarjosi suojan myös esimerkiksi käärmeitä, skorpioneja ja rottia vastaan. Useamman kerran jouduin sotilasmuurahaisten hyökkäyksen kohteeksi, ja juuri moskiittoverkko pelasti minut. Yhtenä yönä valaisin verkkoa taskulampulla ja näin, että se oli mustanaan noita muurahaisia. Otin aikailematta jalat alleni, sillä niin pieniä kuin ne ovatkin, ne saavat leijonankin hengiltä.

Ollessani Keski-Afrikan tasavallan eteläosissa lähellä Kongojokea saarnasin pygmeille, jotka kirjaimellisesti elävät maasta. He ovat taitavia metsästäjiä ja tietävät, mikä kelpaa syötäväksi ja mikä ei. Jotkut heistä puhuvat sangoa, ja he kuuntelivat mielellään. He olivat halukkaita tapaamaan meidät uudelleen, mutta palattuamme huomasimme, että he olivat siirtyneet muualle. Kenestäkään heistä ei siihen aikaan tullut todistajaa, mutta myöhemmin kuulin, että jotkut pygmit olivat omaksuneet totuuden Kongon tasavallassa.

Palvelin Keski-Afrikan tasavallassa kierrosvalvojana viisi vuotta. Matkustin joka puolelle maata ja vierailin lähinnä maaseutuseurakunnissa.

Nigerian haaratoimistoon

Toukokuussa 1977 minut kutsuttiin palvelemaan Jehovan todistajien Nigerian-haaratoimistoon Lagosiin. Tässä hyvin väekkäässä maassa oli silloin lähes satatuhatta todistajaa, ja haaratoimistossa palveli noin 80 henkeä. Minut määrättiin työhön autokorjaamoon.

Vuonna 1979 palasin maataloustöiden pariin, joita olin tehnyt nuoruusvuosinani Euroopassa. Maatila tuotti elintarvikkeita haaratoimistoa varten, ja se sijaitsi Ilarossa noin 80 kilometrin päässä Lagosista. Tulin huomaamaan, että trooppisessa sademetsässä on aivan erilaista harjoittaa maataloutta kuin Euroopassa. Työskenneltyäni tilalla kolme ja puoli vuotta palasin Lagosin toimistoon korjaamaan autoja.

Vuonna 1986 minut siirrettiin Igiedumaan, jonne on Lagosista matkaa noin 350 kilometriä. Sinne rakennettiin uutta suurempaa haaratoimistoa. Tilat vihittiin käyttöön tammikuussa 1990. Kompleksiin kuuluu kirjapaino, pieni maatila sekä asuinrakennuksia, joihin mahtuu yli 500 henkeä. Tontti on 60 hehtaarin laajuinen, ja sitä ympäröi lähes kaksi metriä korkea muuri. Tätä nykyä palvelen maatilan ja pihaosaston valvojana. Niiden piirissä työskentelee noin 35 henkeä.

Olen ollut Nigeriassa nyt noin 27 vuotta ja nauttinut eri tehtävistäni haaratoimistossa. Olen onnellinen siitä, että äitini on pysynyt uskollisena Jehovalle ja että pikkusiskoni Ingrid, joka oli erikoistienraivaajana 14 vuotta, palvelee Jehovaa edelleen miehensä kanssa.

Haasteista huolimatta on ollut suurenmoista palvella Jehovaa ja Länsi-Afrikassa asuvia hengellisiä veljiäni. Olen kiitollinen siitä, että terveyteni on ollut hyvä, ja rukoilen, että se olisi vastakin, jotta voisin edelleen palvella aktiivisesti suurta Jumalaamme Jehovaa.

[Kartta s. 21]

(Ks. painettu julkaisu)

Nigeria

Keski-Afrikan tasavalta

Gabon

[Lähdemerkintä]

Mountain High Maps® Copyright © 1997 Digital Wisdom, Inc.

[Kuva s. 18]

Äitini Gertrudin ja sisareni Ingridin kanssa vuonna 1939

[Kuva s. 20]

Lähetystyössä Gabonissa

[Kuva s. 20]

Keski-Afrikan tasavallassa vierailin tällaisissa kylissä