Kultaisen kyynelpisaran vankina

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA DOMINIKAANISESTA TASAVALLASTA

MUURAHAINEN viilettää puunrunkoa pitkin huomaamatta edessä olevaa vaaraa. Yhtäkkiä yksi sen jaloista tarttuu kiinni, sitten toinen, ja samassa muurahainen on puun hunajamaisen pihkan vankina. Runkoa pitkin valuu vielä yksi kultapisara, joka nielaisee muurahaisen sisäänsä. Pakoon on turha yrittää. Lopuksi tuo tahmea köntti putoaa maahan muurahainen sisässään. Sade huuhtoo vangiksi jääneen muurahaisen jokeen, missä se hautautuu lietteeseen. Tuhansia vuosia myöhemmin se löydetään kultaisessa kyynelpisarassaan täydellisesti säilyneenä. Pihka on kovettunut meripihkaksi, joka on yksi ihmisen eniten arvostamista aineista.

Minkä verran meripihkasta tiedetään? Voivatko meripihka ja sen sisään hautautuneet hyönteiset kertoa jotain kaukaisesta menneisyydestä? Voidaanko niiden avulla luoda uudelleen muinoin sukupuuttoon kuolleita lajeja?

Pohjoisen kultaa

Ihmisiä ovat tuhansien vuosien ajan kiehtoneet meripihkan arvoituksellinen alkuperä ja sen lämmin, kullankeltainen kauneus. Sillä näytti sitä paitsi olevan myös ihmeellistä voimaa. Vuoden 600 paikkeilla eaa. kreikkalainen tiedemies Thales havaitsi, että kun meripihkaa hankasi kankaalla, se alkoi vetää puoleensa höyheniä ja pieniä korrenpätkiä. Tämä ”ihmeellinen voima” on staattista sähköä. Joissakin kielissä ”sähköä” vastaava sana onkin johdettu ”meripihkaa” vastaavasta kreikan sanasta ēlektron. Vasta runsaan kahdentuhannen vuoden kuluttua englantilainen fyysikko William Gilbert havaitsi, että staattista sähköä voivat tuottaa meripihkan lisäksi muutkin aineet.

Jolloinkin vuosien 54 ja 60 välillä Rooman keisari Nero lähetti upseerin etsimään tämän arvokkaan aineen lähdettä. Upseeri matkusti pohjoiseen, löysi paikan – Itämeren rannikon  – ja palasi mukanaan satoja kiloja meripihkaa. Meripihka oli Roomassa arvossaan, koska se oli kaunista ja sen uskottiin suojelevan kantajaansa. Sitä käytettiin myös lääkkeiden ja voiteiden raaka-aineena. Roomalaisen historioitsijan Pliniuksen mukaan meripihka oli niin suosittua, että siitä tehty pienoisveistos oli arvokkaampi kuin terve orja!

Pohjois-Euroopan varhaisimmat kansat vaihtoivat meripihkaa – jota toisinaan sanottiin pohjoisen kullaksi – rautaan, kupariin ja muihin etelän hyödykkeisiin. Keskiajalla Euroopan meripihkakauppaa- ja tuotantoa valvoi tiukasti Saksalainen ritarikunta, joka oli hiljakkoin palannut ristiretkiltä. Meripihkan luvattomasta keräämisestä rangaistiin kuolemalla.

Samoihin aikoihin Karibianmeren saaressa Quisqueyassa, jossa nykyään sijaitsevat Dominikaaninen tasavalta ja Haiti, olivat taino-intiaanitkin löytäneet meripihkan. Kun Kolumbus kävi saaressa ensi kerran vuonna 1492, hän antoi nuorelle saarelaispäällikölle lahjaksi kiiltävistä meripihkahelmistä tehdyn nauhan. Tarinan mukaan Kolumbus koki yllätyksen, kun hän sai vastalahjaksi meripihkahelmillä koristellun jalkineparin!

Mitä meripihka on?

Dominikaanisen tasavallan meripihka on erään sukupuuttoon kuolleen trooppisen lehtipuun kovettunutta pihkaa. Joitakin sen sukulaislajeja kasvaa edelleen Karibian alueella sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Eniten tuota muinaista ”meripihkapuuta” muistuttava laji kasvaa kuitenkin vain Itä-Afrikassa. Itämeren meripihka on peräisin havupuista.

Miten meripihkaa muodostuu? Ensin puun kuoreen syntyy jollain tavalla aukko – oksa katkeaa, runkoon tulee haava tai puunkaivajakuoriaiset käyvät sen kimppuun. Silloin puusta tihkuu pintaan tahmeaa pihkaa, joka sulkee haavan. Hyönteiset tai muut pikkueläimet saattavat epäonnekseen jäädä siihen kiinni ja lopulta kokonaan sen sisään. Toisin kuin mahla, joka koostuu vedestä ja ravinteista, pihka muodostuu terpeeneistä, alkoholeista ja estereistä. Näiden yhdisteiden vaikutus on ilmeisesti kuivattava ja antibioottinen. Ne palsamoivat kaikki pihkan sisään jääneet hyönteiset ja kasvit. Sopivissa olosuhteissa pihka kovettuu vähitellen meripihkaksi, jolloin nuo eliöt pysyvät koskemattomina vuosituhansia. Meripihka on siis muinaisten puiden fossilisoitunutta pihkaa.

Kadonneita aarteita päivänvaloon

Meripihkaa on löydetty eri puolilta maapalloa, mutta vain parillakymmenellä alueella sitä on niin paljon, että sen kaivaminen on taloudellisesti kannattavaa. Nykyään suurin osa meripihkasta saadaan Itämeren alueelta, Dominikaanisesta tasavallasta ja Meksikosta.

Meripihkan kaivaminen on hyvin työlästä. Monet tutkijat uskovat, että pihka muuttuu meripihkaksi vain maan alla, tavallisesti kosteassa savessa tai hiekkakerrostumissa.  Dominikaanisessa tasavallassa kaivannot sijaitsevat usein korkealla vehreän subtrooppisen metsän peittämillä jylhillä vuorilla. Niihin pääsee ehkä vain jalan tai pienellä aasilla jyrkkiä vuoristopolkuja pitkin.

Jotkin kaivannot ovat leveitä ja syviä kuoppia, toiset taas kapeita, jopa 200 metriä pitkiä tunneleita. Koneet ja räjähteet voivat tehdä meripihkaan halkeamia, joten työntekijöiden on vaivalloisesti hakattava pois kovaa hiekkakiveä ja raskasta savea käyttäen talttaa, hakkua ja lapiota. Ainoa valonlähde on usein kynttilä.

Karkeasta kivenpalasesta kiiltäväksi korukiveksi

Kun meripihka on irrotettu kallioperästä, työntekijä vie sen kirkkaaseen päivänvaloon, huuhtelee sen ja hakkaa kovan pintakerroksen toiselta puolelta pois. Sitten hän kostuttaa esiin tulleen pinnan öljyllä nähdäkseen palasen sisään. Hän etsii sulkeumia eli fossilisoituneita selkärankaisia, hyönteisiä tai muita meripihkan sisään mahdollisesti jääneitä orgaanisia aineita. Dominikaanisessa tasavallassa yhdessä sadasta meripihkanpalasesta saattaa näkyä hyönteinen. Itämeren meripihkassa niitä sitä vastoin näkyy vain yhdessä tuhannesta palasesta. Ero johtuu osittain siitä, että Itämeren meripihka on yleensä sameaa, kun taas yli 90 prosenttia Dominikaanisen tasavallan meripihkasta on läpinäkyvää.

Meripihkanpalaset lajitellaan huolellisesti koon, muodon, värin ja sisällön mukaan. Suurin osa niistä tuhansista palasista, joita viikoittain kaivetaan esiin, on pienikokoisia. Vaan eivät kaikki. Eräs kimpale painaa noin kahdeksan kiloa! Pienistä palasista, joissa ei ole sulkeumia, tehdään koruja, kun taas arvokkaimmat palat säästetään yksityiskokoelmia ja museoita varten.

Meripihka on yleensä väriltään lämpimän kullankeltaista. Dominikaanisessa tasavallassa löytyy joka kuukausi muutama palanen sinistä meripihkaa. Vihreä meripihka on vielä harvinaisempaa. Värivaihtelujen arvellaan johtuvan pihkan kemiallisen koostumuksen ja maaperän mineraalikoostumuksen vaihteluista.

Näkymiä muinaiseen metsään

Ainutlaatuisten ominaisuuksiensa ansiosta meripihka ”vankeineen” on säilynyt kauemmin kuin se vehreä trooppinen ekosysteemi, josta se on peräisin. Useimpien fossiilien orgaaninen aine on kivettynyt; alkuperäinen rakenne on korvautunut mineraaleilla. Toisaalta meripihka itsessään on orgaanista samoin kuin kaikki sen sisässä olevat eläimet ja kasvit. Jos pala on läpinäkyvä, sen muinaisia aarteita voidaan tutkia ja valokuvata kolmiulotteisina vahingoittamatta niitä. Tästä syystä meripihkan on sanottu olevan kultainen ikkuna menneisyyteen, sillä se kertoo kauan sitten hävinneiden ekosysteemien hyönteisistä, pienistä  selkärankaisista, kasveista ja ilmastosta.

Mitkä sulkeumat ovat kaikkein arvokkaimpia? Se riippuu pitkälti keräilijän mieltymyksestä. Hinnakkaimpiin sulkeumiin kuuluvat skorpionit, sisiliskot ja sammakot, joita alan harrastajat sanovat kolmeksi aarteeksi. Useimmat näistä eläimistä olisivat monia hyönteisiä suurempina ja vahvempina voineet helposti vapautua pihkan otteesta. Kiinni jääneet ovat tavallisesti olleet hyvin pieniä tai mahdollisesti taudin heikentämiä tai saalistajien vahingoittamia. Tällaiset löydöt ovat erittäin harvinaisia. Eräs keräilijä arvioi, että kaikkiaan on löytynyt vain 30–40 skorpionia, 10–20 sisiliskoa ja 8 tai 9 sammakkoa. Ne ovat todella arvokkaita. Dominikaanisesta tasavallasta löydettiin vuonna 1997 meripihkanpala, jonka sisässä oli pieni sammakko, ja sen arvo on yli 54000 euroa.

Toisia tutkijoita kiinnostavat vielä enemmän toisenlaiset sulkeumat. Monet meripihkanpalaset tarjoavat tuokiokuvia muinaisesta historiasta, koska hyönteiset jäivät kiinni usein nopeasti. Sulkeumista voidaan saada osviittaa hyönteisten toiminnasta, esimerkiksi saalistajan ja saaliin välisestä käyttäytymisestä. Joissakin palasissa on munia, esiin kuoriutuvia toukkia, hämähäkin alkion sisältäviä koteloita tai vastakuoriutuneita hämähäkkejä, joiden avulla tiedemiehet voivat tutkia hyönteisten kehitysvaiheita. Stuttgartissa Saksassa säilytetään eräässä museossa meripihkakimpaletta, jossa on kahdentuhannen muurahaisen muinainen yhdyskunta.

Samalla tavoin voidaan sulkeumista saada tietoa myös muinaisen metsän kasvistosta. Meripihkan sisässä säilyneet kukat, sienet, sammaleet, lehdet ja siemenet ovat mahdollistaneet monien muinaisten kasvien ja puiden määrittämisen. Tiedemiehet ovat lisäksi melko varmoja, että kasvistoon kuului myös viikunapuita, vaikkei niiden lehtiä tai varpuja ole löydettykään. Päätelmä perustuu siihen, että meripihkasta on löytynyt useita ampiaislajeja, joiden tiedetään elävän vain noissa puissa.

Voiko mennyttä herättää henkiin?

Eräs muutaman vuoden takainen menestyselokuva perustui siihen olettamukseen, että dinosauruksia voidaan luoda uudelleen meripihkan sisältämistä hyttysistä löydetyn dinosauruksen veren DNA:n avulla. Monet tiedemiehet epäilevät, onko tämä mahdollista. Kaikilla elollisilla on oma DNA:nsa, joka määrää elollisen periytyvät ominaisuudet. Mutta vaikka joistakin meripihkan sisään jääneistä hyönteisistä ja kasveista on tieteellisissä kokeiluissa saatu eristettyä pieniä DNA-pätkiä, nämä kokeilut ovat kaukana sukupuuttoon kuolleiden eläinten uudelleen luomisesta.

Fossiileista saatu DNA on ollut paitsi vioittunutta myös puutteellista. Erään arvion mukaan talteen saatavat pätkät edustavat ehkä alle miljoonasosaa eliön geneettisen koodin koko informaatiosta. Koodin rakentamista uudelleen on verrattu siihen, että monituhatsivuinen kirja pitäisi kirjoittaa uudelleen yhden epäselvän ja puutteellisen lauseen perusteella. *

Ajatus dinosaurusten kloonaamisesta on joka tapauksessa herättänyt uudelleen kiinnostuksen meripihkaa kohtaan, ja maailman museoissa on nykyään erilaisia meripihkanäyttelyjä. Santo Domingon meripihkamuseossa Dominikaanisessa tasavallassa kävijöille on tarjolla interaktiivisia ohjelmia ja he voivat tutkia meripihkaa voimakkailla mikroskoopeilla. Museon työpajassa taitavat käsityöläiset työstävät karheaa meripihkaa kauniiksi koruiksi ja kiviksi, joiden sisässä on fossiileja.

Meripihka on kiehtonut ihmisiä satojen vuosien ajan. Nykyään sitä arvostetaan sen lämpimän, arvoituksellisen kauneuden vuoksi. Lisäksi sen avulla saadaan arvokasta tietoa menneisyydestä.

[Alaviite]

[Kuvat s. 17]

Meripihkan sisästä on löytynyt hyönteisiä ja sammakoita

[Kuvat s. 18]

Pieniä meripihkanpaloja muutetaan kiiltäviksi korukiviksi

[Kuvien lähdemerkinnät s. 17]

Meripihkan sisässä olevat hyönteiset s. 2, 16 ja 17 sekä erillinen koru s. 18: Museo Mundo de Ambar, Santo Domingo RD – Foto Gianfranco Lanzetti; sammakko s. 17: Museo Mundo de Ambar, Santo Domingo RD e Nelson Fulgencio – Foto Gianfranco Lanzetti