Navigointia tähtien avulla

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA HAVAIJISTA

SATOJA vuosia ennen kuin Kristoffer Kolumbus purjehti Atlantin poikki, polynesialaiset merenkulkijat navigoivat tuhansia kilometrejä puukanooteilla niin sanotussa Polynesian kolmiossa sijaitsevien saarten välillä Tyynellämerellä. Miten muinaiset polynesialaiset löysivät tämän valtavan alueen lukuisat saaristot? Tapahtuiko se vahingossa?

Jos polynesialaisilla oli päämäärä tarkkana mielessään, miten he kykenivät suuntaamaan kanoottinsa ilman karttoja, magneettikompassia tai muita länsimaisten löytöretkeilijöiden käyttämiä välineitä?

Vastaus tähän kysymykseen kertoo, kuinka nerokkaita polynesialaisten navigointimenetelmät olivat, ja lisäksi se syventää arvostustamme luonnon ja kaikkeuden järjestyksellisyyttä ja rakennetta kohtaan.

Kaksi varhaista teoriaa

Kaikki tiedemiehet ja oppineet eivät ole valmiita hyväksymään sitä, että polynesialaiset kykenivät purjehtimaan tarkoituksellisesti saarelta toiselle. Norjalaisella tutkimusmatkailijalla Thor Heyerdahlilla oli sellainen teoria, että polynesialaiset olivat peräisin Etelä-Amerikasta ja että he olivat löytäneet tiensä Tyynenmeren saarille ajelehtimalla sinne vallitsevien merivirtojen ja tuulten mukana.

Pannakseen tämän teorian koetukselle Heyerdahl ja viisi muuta skandinaavia lähti purjehtimaan Perun rannikolta balsapuusta tehdyllä lautalla. He purjehtivat yhä kauemmaksi Tyynellemerelle, kunnes länteen menevät virrat lähtivät kuljettamaan lauttaa. Purjehdittuaan 101 päivää ja 7000 kilometriä Heyerdahl nousi miehistöineen maihin Raroian atollilla Tuamotusaarilla. Siten hän osoitti hätkähdyttävällä tavalla, että polynesialaiset olisivat voineet tulla Etelä-Amerikasta ajelehtimalla vallitsevien merivirtojen mukana. Heyerdahlin antama näyttö ei kuitenkaan vakuuttanut kaikkia oppineita.

Yksi epäilijöistä oli uusiseelantilainen historiantutkija Andrew Sharp. Hän kertoo vuonna 1963 kirjoittamassaan kirjassa Ancient Voyagers in Polynesia lukuisista arkeologisista ja kielitieteellisistä havainnoista, jotka puhuvat sen historiantutkijoiden ja asiantuntijoiden keskuudessa vallitsevan tavanomaisemman käsityksen puolesta, että polynesialaiset tulivat alun perin lännestä. Mutta hän taas jätti huomiotta sellaiset käsitykset, joiden mukaan polynesialaiset olivat olleet eteviä merenkulkijoita.

Sharp myönsi, että polynesialaiset olisivat saattaneet kyetä suuntaamaan kurssiaan lyhyillä merimatkoilla, mutta hän väitti, että heillä ei olisi voinut mitenkään olla selvää käsitystä suunnasta yli 500 kilometriä pitkillä  matkoilla. Hänen mielestään he osuivat saariin näin pitkillä matkoilla täysin sattumanvaraisesti.

Merimatkoja koemielessä

Uusiseelantilainen tri David Lewis oli sitä mieltä, että Heyerdahl ja Sharp eivät olleet antaneet riittävästi tunnustusta polynesialaisten merenkulku- ja navigointitaidoille, ja niinpä hän päätti osoittaa, kuinka tehokkaita muinaiset navigointimenetelmät olivat. Vuonna 1965 hän teki nykyaikaisella katamaraanilla ilman kompassia 3000 kilometriä pitkän merimatkan Tahitista Uuteen-Seelantiin tarkkailemalla pelkästään tähtiä, aurinkoa ja maininkeja! Lewisin matka herätti kiinnostuksen vanhoihin navigointimenetelmiin ja vaellusreitteihin. Tämän saavutuksen pani merkille muun muassa Ben Finney.

Havaijin yliopiston antropologian professorina Finney oli tutkinut monia vuosia muinaisen polynesialaisen kanootin rakennetta ja valmistustapaa. Hän ja muutama hänen kollegansa, jotka kuuluivat hänen ohellaan Polynesian merenkulkuyhdistykseen, rakensivat 20-metrisen, kaksirunkoisen kanootin ja antoivat sille havaijinkielisen nimen Hokule‛a, ’ilon tähti’. Hokule‛aa ei tosin tehty perinteisistä materiaaleista, kuten Acacia koa -puusta, vaan synteettisistä materiaaleista, mutta se suunniteltiin rakenteeltaan, ulkonäöltään ja ominaisuuksiltaan muinaisten kanoottien kaltaiseksi.

Hokule‛an neitsytmatka alkoi 1. toukokuuta 1976 Havaijisaariin kuuluvalta Mauin saarelta kohti Tahitia. Koska polynesialaisten kyky navigoida tähtien avulla oli unohtunut, tämän alan asiantuntemusta oli etsittävä Havaijisaarten ulkopuolelta. Mikronesialainen navigoinnin taitaja Mau Piailug valittiin ohjaamaan Hokule‛aa sen ensimmäisellä matkalla. Tuhansia kilometrejä pitkä matka Tahitiin vei Hokule‛alta 31 päivää.

Matkan onnistuminen johti siihen, että kaikkialla Polynesiassa kulttuuri elpyi ja kiinnostus heräsi muinaisia navigointimenetelmiä ja kanootinrakennustaitoa kohtaan. Seuraavina vuosina tehtiin samanlaisia matkoja sellaisten Polynesian kolmiossa olevien saarten kuin Havaijisaarten, Uuden-Seelannin (Aotearoan), Rarotongan (kuuluu Cookinsaariin) ja Pääsiäissaaren (Rapa Nuin) välillä. Monia näistä merimatkoista johti havaijilaissyntyinen Nainoa Thompson, joka oli opiskellut Piailugin johdolla.

Muinaisia navigointimenetelmiä

Miten polynesialaiset navigoivat tuhansia kilometrejä ilman apuvälineitä? Polynesian merenkulkuyhdistykseen kuuluvan Dennis Kawaharadan mukaan pääasiallisena tiennäyttäjänä oli aurinko. Sen nousu- ja laskukohdat toimivat päiväsaikaan suuntaa ilmaisevina pisteinä. Yöllä navigoija suuntaa kanootin kurssin tähtien nousu- ja laskukohtien avulla.

Silloin kun ei ole tähtiä, jotka nousisivat ja laskisivat kanootin kulkusuunnassa, kiinnekohtina voidaan käyttää muita tähtiä. Tähtien lisäksi navigoijat käyttävät apunaan myös kuuta ja viittä näkyvää planeettaa.

Keskipäivällä ja pilvisenä yönä, jolloin tähtiä ei näy, navigoija suuntaa kanootin kurssin tuulien ja maininkien avulla (auringon nousu- ja laskukohtiin verraten). Kawaharada sanoo, että ”mainingit ovat aaltoja, jotka ovat syntyneet tuulen tai myrskyn vaikutusalueella mutta jotka ovat edenneet sen ulkopuolelle, tai aaltoja, jotka jäävät jäljelle, kun ne synnyttänyt myrsky on laantunut”.

Siksi maininkikuviot ovat luotettavampia kiintopisteitä kuin vaihtelevien paikallisten tuulten synnyttämät aallot. Koska maininkien liikesuunta on suora, navigoija voi ohjata kanoottinsa haluttuun suuntaan. Kun kanootti kulkee maininkeja päin tai niihin nähden sivusuunnassa, navigoija voi päätellä aluksen liikkeistä, kulkeeko se oikeaan suuntaan.

Todistusaineisto viittaa siihen, että muinaiset polynesialaiset kykenivät navigoimaan aluksensa tuhansien kilometrien päähän taivaankappaleiden ja luonnonilmiöiden avulla. Vaikka nämä navigoijat olivatkin nerokkaita, yksikään heidän menetelmistään ei olisi toiminut, elleivät lainalaisuudet olisi hallinneet heidän hyödyntämiään merkkejä, kuten tähtien nousu- ja laskukohtia.

 Yli 2700 vuotta sitten profeetta Jesaja antoi kunnian taivaalla näkyvästä järjestyksellisyydestä Suurelle Luojalle, Jehova Jumalalle, kun hän kirjoitti: ”Kohottakaa katseenne korkeuteen ja katsokaa. Kuka on nämä luonut? Hän, joka luvun mukaan tuo esiin niiden armeijan, vieläpä nimeltä kutsuu niitä kaikkia. Dynaamisen energian runsauden ansiosta ja hänen voimansa vahvuuden vuoksi ei yksikään niistä puutu.” (Jesaja 40:26; Psalmit 19:1.)

Lisäksi psalmista henkeytettiin kirjoittamaan, että Jumala ”laskee tähtien luvun, hän kutsuu niitä kaikkia nimeltä” (Psalmit 147:4). Polynesialaiset havaitsivat yläpuolellaan olevalla taivaalla tähtien järjestyksellisyyden ja kykenivät hyödyntämään sitä tehdessään laajoja tutkimusretkiä Tyynellämerellä. Eikö tämä lisääkin luottamusta siihen, että kaikkeus on hyvin älykkään ja järjestelmällisen Luojan kätten työtä?

[Kartta/Kuvat s. 23]

(Ks. painettu julkaisu)

Fidži

POLYNESIAN KOLMIO

Havaiji

Samoa

Tonga

Uusi-Seelanti

Cookinsaaret

Tahiti

Marquesassaaret

Tuamotusaaret

Tubuaisaaret

Pääsiäissaari

[Kuva]

Vuonna 1993 rakennettiin kaksirunkoinen kanootti ”Hawai‘iloa” perinteisemmistä materiaaleista kuin sen sisaralus ”Hokule‛a”

[Lähdemerkintä]

Hawai‘iloa sivuilla 21 ja 23: © Monte Costa