Carlsbadin luolat – maanalaista kauneutta

TOISTA

Carlsbadin luolat – maanalaista kauneutta

Läpitunkematon pimeys ja hiiskumaton hiljaisuus. Tämän pääsimme kokemaan syvällä Carlsbadin luolissa, jotka muodostavat kansallispuiston New Mexicon osavaltiossa Yhdysvalloissa. Mennessämme sisään mielessämme pyöri kysymyksiä: Miten nämä luolat ovat syntyneet? Kuinka laajalle ne ulottuvat? Mitä poikkeuksellista niiden kätköistä löytyy? Onko niitä turvallista tutkia?

ENNEN luolakierrosta pieni ryhmämme retkeili Guadalupevuorten kansallispuistossa Lounais-Texasissa. Noustessamme Guadalupe Peakille, Texasin korkeimmalle huipulle joka kohoaa 2666 metrin korkeuteen, huomasimme reitin varrella fossiilien koristamia kiviä. Geologien mukaan nämä fossiilit tarjoavat johtolangan Carlsbadin luolien syntyyn.

Täällä on ilmeisesti aikoja sitten ollut runsaasti leviä, sieniä ja nilviäisiä. Koko seutua on peittänyt lämmin sisämeri. Koralli, josta nykypäivän riutat pääosin muodostuvat, oli suhteellisen harvinaista. Eksoottisia merieläimiä olivat sittemmin sukupuuttoon kuolleet trilobiitit ja ammoniitit. Monet ammoniitit elivät samaan tapaan kuin nykyiset helmiveneet suurten, kierteisten kuorien sisässä, joissa oli kammioita. Innostuimme kovasti, kun näimme yhden sellaisen kuoren eräässä kivessä polun varrella.

Ilmeisesti merieläinten ja muiden eliöiden fossiilisten jäännösten kasaantuessa ja kovettuessa syntyi kalkkikiviriuttoja. Merenpohjan vajotessa riutat kasvoivat lähes 500 metrin paksuisiksi. Lopulta meri vetäytyi pois ja riutat jäivät syvälle maakerrostumien alle. Pitkän ajan kuluttua maa kohosi, kerrostumat kuluivat ja riutat tulivat esiin vuorina. Mutta miten tämä kohoaminen vaikutti Carlsbadin luolien syntymiseen?

Kaasua, vettä, ilmaa ja happoa

Sadevesi muuttuu ilman ja maaperän läpi kulkiessaan lievästi hiilihappoiseksi. Tämä mieto happo on vaikuttanut ilmeisesti useimpien maailman kalkkikiviluolien muodostumiseen. Guadalupevuorten luolat on kuitenkin geologi Carol Hillin mukaan kovertanut paljon voimakkaampi happo.

Hill arvelee, että kallioperän öljykerrostumissa kalkkikiviriuttojen alapuolella on muodostunut rikkipitoista kaasua. Kun kalliomassa alkoi kohota, kaasu tunkeutui riuttojen läpi ja muodosti rikkihappoa reagoidessaan ilman ja makean, hapettuneen pohjaveden kanssa. Tämä vahva happo pystyi liuottamaan suuria määriä kalkkikivikalliota.

Mitä enemmän vuoret kohosivat ja pohjaveden pinta laski, sitä syvemmiksi luolat syöpyivät. Carlsbadin luolissa avarat ontelot ja laajentuneet halkeamat yhdistyivät valtavaksi labyrintiksi. Käytäviä on kartoitettu noin 37 kilometriä. Nämä luolat eivät kuitenkaan ole näiden vuorten ainoita maanalaisia kammioita, vaan niitä on satoja muitakin. Suurin tunnettu on Lechuguillan luola, josta on löydetty yli 160 kilometriä käytäviä!

Luolien koristeet

Ensikäynnillämme Carlsbadin luolissa laskeuduimme hissillä vajaan 230 metrin syvyyteen lähelle Suurta salia (Big Room). Tämä jättimäinen onkalo on lähes kuuden hehtaarin laajuinen, ja katto on paikoin yli 30 metrin korkeudella pohjasta. Katseen vangitsevat kuitenkin ennen kaikkea joka puolella näkyvät lukuisat luonnolliset koristeet, joihin piilossa olevat valot on kohdistettu.

Näitä koristeita kasvaa kohdissa, joissa luoliin tulevaa vettä haihtuu, ja veden haihtuessa siihen liuennut kalkki saostuu. Kun vettä on tippunut jatkuvasti samoista pisteistä katosta, paikalle on syntynyt kapeita, onttoja putkia, jotka riippuvat alaspäin parinkin metrin mittaisina. Nämä ”mehupillit” voivat ajan myötä tukkeutua ja muuttua jääpuikkojen näköisiksi stalaktiiteiksi. Myös viettävistä katoista riippuvat aaltoilevat ”esiriput” luovat joihinkin saleihin hyvin teatterimaisen tunnelman.

Luolan pohjalle kohtaan, mihin vesi tippuu, saattaa syntyä ylöspäin kasvavia pylväitä, stalagmiitteja. Ne voivat lopulta ulottua kattoon saakka tai yhtyä stalaktiitin kanssa pilariksi. Jättiläisten salissa on yli 18 metrin korkuisia stalagmiitteja! Jos tippuva vesi putoaa pieniin kuoppiin, kivensirpaleet saattavat saada peitteekseen tasaisen kalkkikivikerroksen, ja niistä tulee loistavia luolahelmiä. Paikoin on muodostunut vielä eksoottisempia koristeita: neulanterävien kiteiden hauraita rykelmiä ja varpumaisia heliktiittejä, jotka kasvavat kaikkiin mahdollisiin suuntiin.

Katsellessamme lukuisia valtavankokoisia stalaktiitteja, mietimme, voisiko niitä pudota päällemme. Opas rauhoitteli, että sellaista tapahtuu hyvin harvoin, ja toivoimme, ettei tällä kertaa sattuisi poikkeusta!

Luola elinympäristönä

Maan pinnalla nauttimamme aterian jälkeen laskeuduimme luoliin niiden luonnollisen sisäänkäynnin – leveän aukon – kautta. Suuaukon seinillä näkyi muinoin eläneiden intiaanien tekemiä kalliomaalauksia.

Sisään astuttuamme tunsimme heti nenässämme lepakoiden jätösten hajun. Saimme kuulla, että vajaat sata vuotta sitten jätöksiä alettiin kerätä lannoitteeksi. Keräämisessä käytetystä saavista ja köydestä tuli myöhemmin ensimmäinen hissi, jolla turisteja kuljetettiin luoliin ja niistä pois. Jätöksiä on sivukäytävässä, joka tunnetaan nimellä Lepakkoluola ja jossa on kesäisin miljoonia lepakkoja. Hämärän tullen ne kiitävät luolan suuaukosta ulos suurena parvena, jossa on tuhansia yksilöitä.

Vartijat selittivät meille, että luolat vahingoittuvat erittäin herkästi. Ihmiset voivat helposti turmella ja saastuttaa niitä. Esimerkiksi pelkästä kosketuksesta voi luolien koristeiden pinnalle jäädä rasvaa, jolloin niiden kasvu pysähtyy ja väri muuttuu. Pysyimme siis ohjatulla reitillä emmekä koskeneet muodostumiin.

Jättäessämme taaksemme nämä maan kätköissä olevat suurenmoiset näkymät pohdimme mahdollisuuksiamme palata katsomaan niitä lisää. Haluaisimme nähdä lentävät lepakot, joita luolissa on ollut paljon kauemmin kuin ihmisiä. Ihminen kuitenkin on se, joka sieltä lähtiessään tuntee sisimmässään syvää kunnioitusta. (Lähetetty.)

[Kuva s. 26]

Yllä: stalaktiitit ovat kuin kattokruunuja

[Kuva s. 26]

Alla: kierroksella Suuressa salissa

[Lähdemerkintä]

[Kuvan lähdemerkintä s. 25]

[Kuvan lähdemerkintä s. 26]

HERÄTKÄÄ!