Löysin turvallisuuden kuuroudesta ja sokeudesta huolimatta

KERTONUT JANICE ADAMS

Olen ollut syntymästäni saakka käytännöllisesti katsoen kuuro, mutta opin selviytymään kuulevien maailmassa. Sitten opiskeluaikana sain järkytyksekseni kuulla, että minusta tulisi myös sokea. Hyvää tarkoittava opinto-ohjaajani antoi minulle artikkelin, jossa kerrottiin elämästä ilman näkö- ja kuuloaistia. Silmäni osuivat heti lauseeseen, jonka mukaan kuurosokeat ovat maailman yksinäisimpiä ihmisiä. Puhkesin kyyneliin.

SYNNYIN Des Moinesissa Iowassa Yhdysvalloissa 11. heinäkuuta 1954. Olin Dale ja Phyllis Den Hartogin ainoa lapsi. Vanhemmillani ei ollut aavistustakaan siitä, että heillä molemmilla oli geeneissään Usherin oireyhtymä, jolle on ominaista synnynnäinen kuurous ja etenevä näön heikkeneminen.

Aluksi vanhempani eivät huomanneet minussa mitään poikkeavaa. Se johtui ehkä siitä, että pystyin jossain määrin kuulemaan matalia ääniä ja toisinaan reagoin niihin. Mutta kun en oppinut puhumaan, he tiesivät jonkin olevan pahasti vialla. Ollessani noin kolmivuotias lääkäri diagnosoi kuulovammani.

Vanhempani olivat aivan tyrmistyneitä. He olivat kuitenkin päättäneet, että saisin parasta mahdollista koulutusta, joten he laittoivat minut tasokkaaseen huonokuuloisille tarkoitettuun esikouluun. Mutta koska olin melkein kuuro, koulumenestykseni oli surkea. Toisinaan ilmaisin turhautumiseni lyömällä päätäni seinään.

Pois kotoa erityiskouluun

Vanhempani päättivät ilmoittaa minut Saint Louisissa Missourissa toimivaan kuurojen oppilaitokseen (Central Institute for the Deaf). Vaikka lähettämiseni pois kotoa viisivuotiaana aiheutti vanhemmilleni suuria kuluja ja sydänsurua, he ajattelivat, että siten minulla olisi parhaat mahdollisuudet menestyksekkääseen, onnelliseen elämään. Emme tuolloin oikeastaan pystyneet kommunikoimaan keskenämme.

Katsoin, kun äiti pakkasi vaatteitani matkalaukkuun. Automatka tuntui loputtomalta. Muistan, kuinka katselin koulussa muita pieniä tyttöjä, jotka olivat siellä ilman äitiään, ja ajattelin, että minun ei tarvitsisi jäädä sinne, sillä minullahan oli äiti ja isä. Kun sitten vanhempieni oli aika lähteä, he yrittivät selittää tulevansa takaisin muutaman kuukauden kuluttua. Minä kuitenkin itkin itkemistäni ja riipuin heissä lujasti kiinni, kunnes koulun johtajatar sai kiskotuksi minut irti, niin että he pääsivät lähtemään.

Tunsin itseni hylätyksi. Kun olin jäänyt yksin muiden ensimmäistä yötään koulussa viettävien lasten kanssa, yritin lohduttaa erästä itkevää tyttöä muka juttelemalla hänelle, vaikken todellisuudessa osannut tuolloin puhua. Johtajatar torui minua siitä hyvästä ja pani välillemme irtoseinän, niin ettemme voineet yrittää kommunikoida  keskenämme. Seinää ei koskaan viety pois. Yksinäisyydentunne oli musertava.

Vähitellen tajusin meidän kaikkien olevan siellä siksi, että olimme kuuroja. Ehkäpä vanhempani loppujen lopuksi rakastivat minua, mutta ajattelin silti olevani itse syypää siihen, että esikoulu oli mennyt huonosti. Päätin, että tällä kertaa onnistuisin ja että jonain päivänä palaisin perheeni luo.

Opetus oli erinomaista. Vaikka meidän ei sallittu käyttää viittomakieltä, saimme runsaasti yksilöllistä ohjausta huuliltalukemisessa ja puhumisessa. Koulussa opetettiin myös kaikkia tavallisen koulun oppiaineita. Vaikka uskonkin, että pelkkä oralistinen menetelmä eli vain puheeseen perustuva opetus ei sovi monille kuuroille lapsille, siitä oli apua minulle, ja tunsin onnistuvani. Kuulolaitteen avulla opin ymmärtämään toisten ihmisten puhetta heidän suunsa liikkeiden ja kuulemieni vaimeiden äänien perusteella. Useimmat kuulevat ihmiset alkoivat ymmärtää parantunutta, vaikkakin vajavaista puhettani. Kotona ja koulussa oltiin edistymiseeni tavattoman tyytyväisiä. Minua vaivasi kuitenkin edelleen koti-ikävä.

Joka kesäloma pyysin hartaasti vanhemmiltani, että saisin asua kotona ja käydä koulua Iowassa, mutta siellä ei vielä tuolloin ollut minulle sopivia opinto-ohjelmia. Palattuani kouluun Saint Louisiin äiti tapasi lähettää minulle joka päivä kirjeen ja sen mukana pienen purukumin. Purukumi oli minulle kallisarvoinen sen rakkauden vuoksi, jota se edusti! Sen sijaan että olisin syönyt purukumit säästin jokaisen, ja ne olivat minulle erityisen arvokkaita silloin kun tunsin itseni masentuneeksi.

Jälleen kotona mutta edessä ongelmia

Ollessani kymmenvuotias vanhempani hakivat minut viimein kotiin. Tunsin oloni valtavan onnelliseksi ja turvalliseksi saadessani olla jälleen perheeni parissa! Menin paikalliseen Des Moinesissa sijaitsevaan kuulovammaisten lasten erityiskouluun. Aikanaan minut sijoitettiin normaalikouluun, koska hallitsin melko hyvin huuliltalukemisen ja olin oppinut puhumaan ymmärrettävästi. Uusi tilanne toi kuitenkin mukanaan monia haasteita.

Koulun asuntolassa asuessani olin tuntenut itseni hyväksytyksi kuurojen tovereideni keskuudessa. Mutta nyt, kun minun oli oltava kanssakäymisissä useamman kuin yhden ihmisen kanssa kerrallaan, huuliltalukutaitoni eivät riittäneet tuohon nopeaan kommunikointiin. Niinpä jäin usein joukon ulkopuolelle. Halusin kuitenkin hartaasti olla hyväksytty!

Tämä johti siihen, että yritin tavoitella teini-ikäisten poikien huomiota, mikä puolestaan johti minut hankaliin tilanteisiin. En osannut sanoa ei. Kun olin 14-vuotias, minut raiskattiin, mutten kertonut siitä kenellekään. Vaikka vanhempani olivat aina huolehtivia ja rakkaudellisia, tunsin olevani yksin ja eksyksissä.

Kuulolaitteeni avulla pystyin kuuntelemaan jonkin verran musiikkia, mutta musiikkivalinnoissani oli toivomisen varaa – kuuntelin kovaäänistä psykedeelistä rockia. Aloin myös käyttää säännöllisesti marihuanaa ja sulkeuduin yhä enemmän kuoreeni. Tunnen vieläkin syvää katumusta ajatellessani, mitä tein noina myrskyisinä vuosina ja millaista tuskaa aiheutin perheelleni ja itselleni.

Yritän parantaa elämääni

Halusin kuitenkin jatkuvasti oppia uutta ja tehdä jotakin luovaa. Luin paljon, maalasin, ompelin ja tein kirjontatöitä. Halusin saada elämässäni aikaan enemmän kuin ne ystäväni, joiden elämä pyöri huumeiden ympärillä. Niinpä ilmoittauduin kotimme lähellä sijaitsevaan normaaliin korkeakouluun opiskelemaan taidetta, josta pidin kovasti. Noihin aikoihin päätin opetella viittomakielen, koska olin turhautunut sosiaalisen eristyneisyyteni vuoksi.

Aikanaan siirryin kuurojen teknilliseen oppilaitokseen Rochesteriin New Yorkiin. Pääaineenani oli keraaminen taide. Vaikka näköni heikkeni jatkuvasti – seikka, jota en vain suostunut myöntämään itselleni – tunsin  elämäni kulkevan oikeaan suuntaan. Sitten opinto-ohjaajani pakotti minut tunnustamaan tosiasiat kertomalla minulle, että menettäisin pian näköni.

Oppilaitos ei kyennyt tyydyttämään tarpeitani, joten minun oli lähdettävä. Mitä tekisin seuraavaksi? Vaikka pian odotettavissa oleva sokeutuminen suretti minua, olin päättänyt keksiä keinon elää itsenäisesti tulematta yhdeksi maailman yksinäisimmistä ihmisistä, opinto-ohjaajan antaman artikkelin ajatusta lainatakseni. Palasin kotiin Iowaan opiskelemaan pistekirjoitusta ja kepin kanssa kulkemista.

Muutto Washingtoniin

Maailman ainoassa myös kuuroille tarkoitetussa yliopistossa, Gallaudet’n yliopistossa Washingtonissa oli erikoispalveluita kuurosokeille oppilaille. Siirryin sinne ja valmistuin hyvin arvosanoin vuonna 1979. Tuntui hyvältä jälleen menestyä opinnoissa.

Tunsin itseni kuitenkin edelleen yksinäiseksi. Vaikka olin sokeutumassa, olin oppinut viittomakielen juuri ajoissa, niin että saatoin tuntea kuuluvani joukkoon, kuurojen yhteisöön. Käytän samaa viittomakieltä kuin muutkin kuurot, mutta koska minun on lisäksi kosketettava toisia voidakseni ymmärtää heitä, jotkut kuurot karttoivat minua kiusaantuneina. Aloin pohtia, tulisiko mikään ihmisryhmä koskaan todella hyväksymään minua.

Etsin tosi uskontoa

Aikuistuessani en ollut saanut lohtua uskonnosta. Ja vaikka opiskelin uskontoa yliopistossa, en koskaan saanut vastauksia moniin kysymyksiini. Valmistumiseni jälkeen vastausten etsintäni jatkui. Olin tuohon aikaan myös tyytymätön ihmissuhteisiini, joten aloin rukoilla opastusta Jumalalta.

Vuonna 1981 menin takaisin Gallaudet’n yliopistoon suorittaakseni kuntoutusneuvojan tutkinnon. Rukoilin jatkuvasti apua, jotta voisin löytää oikean kirkon. Monet ihmiset lupasivat viedä minut kirkkoonsa, mutta syystä tai toisesta kukaan ei ollut pitänyt lupaustaan. Sitten tapasin Billin, joka kuuli normaalisti ja joka myös opiskeli yliopistossa. Hän sai aivan sattumalta tietää, että olin hänen laillaan kiinnostunut Raamatusta, ja hän kertoi minulle oppivansa kaikenlaisia ihmeellisiä asioita Jehovan todistajilta.

Ensin ajattelin, että Jehovan todistajat olivat jokin juutalainen kultti. Huomasin tämän olevan yleinen käsitys kuurojen keskuudessa. Bill vakuutti minulle, ettei se pitänyt paikkaansa ja että paras tapa ottaa heistä selvää olisi mennä heidän kokoukseensa. En todellisuudessa halunnut mennä, mutta muistin rukoukseni. Niinpä suostuin vastahakoisesti sillä ehdolla, että istuisimme takarivillä, jotta voisimme paeta, jos he alkaisivat hiukankin painostaa meitä.

Tunsin oloni heti kotoiseksi

Olin tavattoman hermostunut ajaessamme kokoukseen. Meillä kummallakin oli farmarit ja flannellipaita. Ilokseni olimme vähän myöhässä, joten meidän ei tarvinnut kommunikoida kenenkään kanssa ennen kokouksen alkua. Bill tulkkasi minulle tarkasti kaiken, mitä en pystynyt näkemään enkä kuulemaan. Vaikken ollutkaan täysin perillä kaikesta, mitä tapahtui, kaksi asiaa teki minuun vaikutuksen: puhuja käytti toistuvasti Raamattua, ja lapset, jotka istuivat vanhempiensa kanssa, osallistuivat kokoukseen aktiivisesti. Kokouksen jälkeen meitä ei suinkaan painostettu, vaan meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi vaatetuksestamme ja rodustamme huolimatta.

 Olimme valtakunnansalissa ainoat valkoihoiset ihmiset. En mielestäni tuntenut mustia kohtaan ennakkoluuloja, mutta oloni oli silti aluksi vaivautunut. Raamatun totuus oli kuitenkin niin voimakas, että epämukavuuden tunteeni ei pysäyttänyt minua. Aloimme käydä kokouksissa säännöllisesti. Suurempi haaste olikin se, ettei seurakunnassa ollut muita kuuroja. Niinpä kun kuulimme seurakunnasta, jonka yhteydessä oli myös kuuroja, aloimme käydä siellä. Jälleen olimme ainoat valkoihoiset. Tunsimme kuitenkin olomme heti kotoiseksi.

Otimme vastaan meille tarjotun raamatuntutkistelun. Viimeinkin sain vastauksia kysymyksiini. En aina tajunnut vastauksia heti, mutta ne perustuivat Raamattuun. Kun tutkin ja mietiskelin Raamatun totuuksia, aloin lopulta ymmärtää niitä. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani lähellä tosi Jumalaa, Jehovaa. Samoihin aikoihin Billistä ja minusta tuli läheiset ystävät. Tiesin hänen pitävän minusta, mutta yllätyin, kun hän kosi minua. Suostuin ilomielin. Bill kastettiin vähän häittemme jälkeen, ja minä kävin kasteella muutamaa kuukautta myöhemmin, 26. helmikuuta 1983.

Löydän etsimäni turvallisuuden

Aluksi pelkäsin jääväni yksin, koska seurakunnassamme oli lisäkseni vain kaksi muuta kuuroa, jotka eivät osanneet viestiä kovinkaan hyvin kuurosokean kanssa. Saatoin todeta, että seurakuntamme oli rakastava ja lämminhenkinen, mutta en ensin pystynyt suoranaisesti kommunikoimaan siihen kuuluvien kanssa. Tämä suretti minua. Tunsin itseni monesti masentuneeksi ja yksinäiseksi. Jokin hengellisen veljen tai sisaren ystävällinen teko kuitenkin aina liikutti sydäntäni ja piristi mieltäni. Myös Bill rohkaisi minua jatkamaan sananpalvelustani hellittämättä ja rukoilemaan Jehovalta, että seurakunnan yhteyteen tulisi lisää kuuroja.

Päätin hankkia opaskoiran, jotta voisin olla itsenäisempi. Koira auttoi myös karkottamaan yksinäisyyden tunteeni. Kun Bill oli työssä, saatoin kävellä valtakunnansalille, jossa ystävät kokoontuivat kristillistä sananpalvelusta varten. Minulla on näiden vuosien kuluessa ollut neljä opaskoiraa, joista jokainen on ollut kuin perheenjäsen.

Vaikka opaskoira olikin hyödyllinen, kaipasin enemmän ihmiskontakteja. Ponnistelimme kehittääksemme kuurojen keskuudessa halua tutkia Raamattua, ja aikanaan Jehova siunasi meitä. Kiinnostusta ilmeni siinä määrin, että Washingtoniin perustettiin viittomakielinen seurakunta. Vihdoin saatoin viestiä jokaisen seurakuntaan kuuluvan kanssa!

Bill pätevöityi vanhimmaksi, ja hänet nimitettiin tuon viittomakielisen seurakunnan esivalvojaksi. Sain suurta iloa raamatuntutkistelujen johtamisesta kuuroille ja kuurosokeille, joista monet palvelevat nyt Jehovaa uskollisesti. Lisäksi opetin kuuleville sisarille viittomakieltä, niin että he voivat todistaa tehokkaammin kuuroille, joita he tapaavat sananpalveluksessaan.

Koetuksen aika

Vuonna 1992 vajosin syvään masennukseen, joka liittyi nuorena kokemaani huonoon kohteluun. Minulla oli muutamien vuosien ajan vaikeuksia suoriutua edes päivittäisistä toimistani. Tunsin itseni kovin vajavaiseksi – en kuurouteni tai sokeuteni vuoksi – vaan ankaran tunneperäisen ahdingon vuoksi. Minusta tuntui usein, etten pysty lähtemään kokoukseen tai sananpalvelukseen, ja pyysin Jehovalta voimaa, jotta voisin säilyttää nuhteettomuuteni. Niinpä olin vain harvoin poissa kokouksista ja pysyin säännöllisenä sananpalveluksessani noina synkkinä vuosina. (Matteus 6:33.)

Vuonna 1994 muutimme Vancouveriin Brittiläiseen Kolumbiaan auttamaan uuden viittomakielisen seurakunnan perustamisessa. Muutto ei ollut helppo. Jätin taakseni tutun kaupungin ja monet rakkaat ystävät. Vaikken ollut vielä toipunut masennuksesta ja ahdistuneisuudesta, niin se ilo, jota koin, kun Vancouveriin perustettiin uusi seurakunta, teki kaikki uhraukset vaivan arvoisiksi. Sain rakkaita ystäviä uudesta seurakunnastamme,  joten se alkoi tuntua kodilta.

Siunauksia rakastavalta Isältämme

Vuonna 1999 mieheni, minä ja kaksi muuta todistajaa menimme kuudeksi viikoksi Haitiin auttamaan sananpalveluksessa kuurojen keskuudessa. Työskentelimme yhdessä paikallisen Jehovan todistajien haaratoimiston kanssa ja pidimme seurakuntalaisille viittomakielen kurssin ja saarnasimme heidän kanssaan suhteellisen koskemattomalla kuuroista koostuvalla alueella. Muutamassa viikossa kiinnostuneille kuuroille aloitettiin yli 30 raamatuntutkistelua! Palasin kotiin hengellisesti voimistuneena ja aloitin kokoaikaisen sananpalveluksen tienraivaajana syyskuussa 1999. Jehovan, rakkaan mieheni ja kannustavan seurakunnan avulla masennuskaudet eivät ole riistäneet iloani.

Olen vuosien mittaan kokenut, miten hellä Jehova on kiintymyksessään (Jaakobin kirje 5:11). Hän huolehtii kaikista palvelijoistaan, mutta varsinkin niistä, joilla on erityistarpeita. Hänen järjestönsä kautta olen saanut Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen ja monia Raamatun tutkimisen avuksi tarkoitettuja julkaisuja pistekirjoituksella. Nautin viittomakielisistä konventeista. Seurakunta tukee minua rakkaudellisesti kädestä-käteen-tulkkauksella, niin että voin osallistua kokouksiin täysipainoisesti. Kaksinkertaisesta vammastani huolimatta olen löytänyt turvallisuuden Jehovan kansan keskuudesta. Voin paitsi saada myös antaa, mikä tuo minulle suurta iloa (Apostolien teot 20:35).

Odotan Jehovan uutta maailmaa, jossa saan takaisin sekä kuuloni että näköni. En silti ole nytkään maailman yksinäisimpiä ihmisiä, sillä minulla on maailmanlaajuinen, miljoonien hengellisten veljien ja sisarten muodostama perhe. Kiitän tästä kaikesta Jehovaa, joka on luvannut, ettei hän missään tapauksessa jätä minua eikä suinkaan hylkää minua. Kaikista haasteista huolimatta voin tosiaan sanoa: ”Jehova on minun auttajani; en pelkää.” (Heprealaisille 13:5, 6.)

[Kuva s. 23]

Minulle tulkataan kädestä-käteen-menetelmällä

[Kuva s. 23]

Mieheni Billin kanssa nykyään