Raamatun näkökanta

Millainen Jumalan palvelijan pitäisi olla?

SAMANA iltana, jona Jeesus kuoli uhrina, hänen läheisimmät ystävänsä joutuivat kiivaaseen väittelyyn. Luukkaan 22:24:n mukaan ”heidän keskuudessaan syntyi – – kiihkeä kiista siitä, kuka heistä näytti olevan suurin”. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Jeesuksen apostolien keskuudessa puhkesi tällainen riita. Jeesuksen oli täytynyt korjata heidän ajatteluaan jo ainakin kahdesti aiemmin.

Kuinka surullista onkaan, että tuona ratkaisevana iltana Jeesuksen täytyi jälleen muistuttaa heitä siitä, millainen kristityn palvelijan pitäisi oikein olla. Hän sanoi: ”Tulkoon suurimmasta teidän keskuudessanne kuin nuorin ja johtomiehenä toimivasta kuin se, joka palvelee.” (Luukas 22:26.)

Meidän ei pitäisi yllättyä siitä, että apostoleilla oli väärä käsitys aseman tärkeydestä. Ennen Jeesusta pääasiallisen esimerkin uskonnollisesta johtajuudesta olivat antaneet kirjanoppineet ja fariseukset. Sen sijaan että nämä väärät palvelijat olisivat antaneet ihmisille hengellistä opastusta ja ohjeita, he kannattivat ankaria perinteitä ja sääntöjä, jotka ’sulkivat taivasten valtakunnan ihmisten edestä’. He olivat asemaa tavoittelevia, itsekeskeisiä henkilöitä, jotka tekivät tekonsa ”ihmisten katseltaviksi”. (Matteus 23:4, 5, 13.)

Uudenlainen palvelija

Jeesus esitti kuitenkin opetuslapsilleen uuden näkemyksen hengellisestä palveluksesta. Hän opetti: ”Teitä älköön kutsuttako rabbiksi, sillä yksi on teidän opettajanne, kun taas te kaikki olette veljiä. Älkää myöskään kutsuko ketään isäksenne maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, taivaallinen. – – Vaan suurimman teidän keskuudessanne tulee olla teidän palvelijanne.” (Matteus 23:8–11.) Jeesuksen opetuslasten ei pitänyt jäljitellä aikansa uskonnollisia johtajia. Jos he halusivat olla aitoja Jumalan palvelijoita, heidän täytyi jäljitellä Jeesusta. Millaisen esimerkin hän antoi?

”Palvelijaa” vastaava kreikkalainen sana Raamatussa on usein di·aʹko·nos. Eräässä hakuteoksessa selitetään, että kyse ei ole asemasta vaan palvelussuhteesta ja että kristillisen näkemyksen mukaan palvelemisen ydin on ”Kristuksen esimerkin noudattaminen” (The Encyclopedia of Religion).

 Jeesus oli todellinen ”palvelija”, joka kulutti elämänsä toisten hyväksi. ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi”, hän selitti kärsivällisesti, ”vaan palvelemaan ja antamaan sielunsa lunnaiksi vastaamaan monia.” (Matteus 20:28.) Jeesus käytti epäitsekkäästi aikaansa, voimiaan ja kykyjään toisten auttamiseen fyysisesti ja hengellisesti. Miksi? Koska hän sääli niitä hengellisesti huonosti kohdeltuja ihmisjoukkoja, jotka kokoontuivat hänen luokseen. Hän halusi auttaa. Hänen palveluksensa vaikuttimena oli voimakas rakkaus, ja hän halusi opetuslastensa ilmaisevan samaa anteliasta asennetta. (Matteus 9:36.)

Jeesus asetti elämällään mallin tuleville palvelijoille. ”Eloa on paljon, mutta työntekijöitä on vähän”, hän sanoi. ”Anokaa sen tähden elonkorjuun Herralta, että hän lähettäisi työntekijöitä elonkorjuuseensa.” (Matteus 9:37, 38.) Kristuksen asettamien palvelijoiden oli tosiaan määrä olla työntekijöitä kaikkien aikojen suurimmassa työssä: hengellisen lohdutuksen antamisessa koko ihmiskunnalle saarnaamalla ja opettamalla hyvää uutista Jumalan valtakunnasta (Matteus 28:19, 20).

Kristus pani pääpainon antamiselle ja muiden tarpeiden täyttämiselle, mikä teki hänestä poikkeuksellisen sananpalvelijan. Hän koulutti seuraajistaan työntekijöitä, hengellisiä kalastajia ja paimenia, ei mystikkoja eikä erikoisvaatteisiin ja arvomerkkeihin sonnustautuneita oppineita (Matteus 4:19; 23:5; Johannes 21:15–17).

Raamatun kanta

Surullista kyllä vuosisatojen aikana tätä ylevää, epäitsekästä näkemystä hengellisistä palvelijoista uhrautuvina saarnaajina ja opettajina vääristeltiin. Kristillisestä palveluksesta kehittyi muodollinen, hierarkkinen instituutio. Perustettiin munkki- ja nunnakuntia ja saatettiin voimaan erilaisia arvoasemia, ja tällaiset järjestelmät toivat mukanaan valtaa ja usein myös paljon varallisuutta. Tämä aiheutti jakaumia. Kehittyi pappisluokka, joka omistautui pääasiassa uskonnollisten sakramenttien hoitamiseen ja hairahtuneiden neuvomiseen. Seuraavina vuosisatoina ensimmäisen vuosisadan kristillisyys muuttui aktiivisesta uskonnosta, jossa kaikki olivat sananpalvelijoita, passiiviseksi uskonnoksi, jossa vain kourallinen erityiskoulutuksen saaneita ja valtuutettuja yksilöitä saattoi saarnata ja opettaa.

Raamatun mukaan kristittyä palvelijaa ei kuitenkaan tunnisteta silmiinpistävästä vaatetuksesta, mutkikkaista seremonioista tai palkasta eikä myöskään valtion säädösten perusteella, vaan epäitsekkäästä työstään. Apostoli Paavali kiteytti, millainen asenne kristityillä palvelijoilla tulisi olla. Hän neuvoi, ettei heidän tulisi tehdä ’mitään itsekeskeisyydestä, vaan olla nöyrämielisiä’ (Filippiläisille 2:3).

Paavali tosiaan sovelsi käytäntöön sitä, mitä saarnasi. Hän noudatti tarkoin Kristuksen mallia eikä koskaan etsinyt ’omaa etuaan, vaan monien, jotta he pelastuisivat’. Hän ymmärsi ja tunsi voimakkaasti vastuunsa ’tarjota hyvää uutista maksutta ollakseen käyttämättä valtaansa hyvän uutisen yhteydessä väärin’, kuten hän sanoi. Hän ei ’etsinyt kunniaa ihmisiltä’. (1. Korinttilaisille 9:16–18; 10:33; 1. Tessalonikalaisille 2:6.)

Mikä huomattava malli todellisesta kristitystä palvelijasta! Todellisiksi Jumalan palvelijoiksi osoittautuvat ne, jotka jäljittelevät hänen erinomaista esimerkkiään ja vaeltavat Jeesuksen Kristuksen epäitsekkään mallin mukaan uhrautuen auliisti, jotta he voisivat auttaa toisia hengellisesti ja lohduttaa heitä hyvällä uutisella (1. Pietarin kirje 2:21).