”Sinä kuolet!”

KERTONUT LEANNE KARLINSKY

Pyrkimyksenäni oli saada parasta tarjolla olevaa veretöntä hoitoa Espanjassa

JOS voisit matkustaa minne tahansa maapallolla, minne menisit? Minun oli helppo vastata tähän kysymykseen. Opetan koulussa espanjaa ja kuulun mieheni Jayn ja poikani Joelin kanssa Galaxissa Virginian osavaltiossa Yhdysvalloissa toimivaan Jehovan todistajien espanjankieliseen seurakuntaan. Halusin siksi kovasti matkustaa Espanjaan. Voit vain kuvitella, miten innoissani olin, kun vanhempani tarjoutuivat viemään minut sinne! Vaikka mieheni ja poikani eivät päässeet mukaan, unelmani oli toteutumaisillaan, kun vanhempani ja minä nousimme koneeseen, joka lentäisi suoraan Madridiin. Saavuttuamme perille 21. huhtikuuta päätimme ajaa autolla Estellaan, pieneen Navarrassa Pohjois-Espanjassa sijaitsevaan kaupunkiin. Tein oloni mukavaksi takapenkillä ja vaivuin heti uneen.

Seuraava muistikuvani on se, että makasin aukealla paikalla ja aurinko paistoi silmiini. Missä olin? Miten olin joutunut sinne? Näinkö unta? Samalla kun nämä kysymykset pyörivät päässäni, minulle valkeni hirvittävä todellisuus. Jokin oli vialla, eikä tämä ollut unta. Vasen hihani oli riekaleina, enkä kyennyt liikuttamaan käsiäni enkä jalkojani. Sain myöhemmin tietää, että automme oli syöksynyt suojakaiteen läpi ja olin lentänyt autosta ulos, kun se kieri 20 metriä pitkää rinnettä alas. Onneksi ei minulla eikä vanhemmillani ole mitään muistikuvia onnettomuudesta.

Huusin apua, ja muuan kuorma-autonkuljettaja ryntäsi luokseni. Sitten hän laskeutui rinnettä vielä alemmaksi autolle, johon vanhempani olivat jääneet loukkuun. ”Käske ambulanssin kiirehtiä!” hän huusi toverilleen. ”Autossa olevat ihmiset ovat pahassa kunnossa!” Sitten hän palasi sinne, missä makasin liikuntakyvyttömänä ja yritti hyvässä tarkoituksessa oikaista toista jalkaani. Huusin tuskasta, ja vasta silloin tajusin, miten pahasti olin loukkaantunut.

Pian olin paikallisen sairaalan ensiapuasemalla Logroñossa. Poliisi ilmoitti ystävällisesti alueen Jehovan todistajille, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Ennen pitkää vuoteeni vierellä oli monia Estellan ja Logroñon seurakunnan ystäviä sekä paikallinen sairaalayhteyskomitea. Tosiaankin koko sen tulikokeen ajan, johon tässä sairaalassa jouduin, rakkaat kristityt toverini, joita en ollut koskaan ennen tavannut, olivat valmiita huolehtimaan tarpeistani kellon ympäri. He pitivät rakkaudellisesti huolta myös vanhemmistani,  jotka olivat viikon kuluttua onnettomuudesta toipuneet siinä määrin, että he pääsivät pois sairaalasta.

Kello yhdeltä keskiviikon vastaisena yönä lääkärit tulivat leikkaamaan murtunutta lonkkaani. Sanoin lääkärille, etten halunnut verta. * Hän suostui vastahakoisesti kunnioittamaan pyyntöäni, mutta sanoi minulle, että luultavasti kuolisin. Selvisin leikkauksesta, mutta minusta oli outoa, ettei haavojani puhdistettu eikä siteitäni jälkeenpäin vaihdettu.

Perjantaihin mennessä hemoglobiiniarvoni oli pudonnut 47:ään, ja voimani alkoivat vähentyä. Lääkäri suostui antamaan minulle vaihtoehtoista hoitoa: erytropoietiiniruiskeita sekä rautaa ja muita verta vahvistavia aineita, jotka kiihdyttävät punasolutuotantoa. * Tähän mennessä Jay ja Joel olivat saapuneet paikalle. Miten onnellinen olinkaan, kun näin mieheni ja poikani!

Noin puoli kahdelta yöllä muuan lääkäri sanoi Jaylle, että sairaala oli hankkinut verensiirron antamiseen oikeuttavan oikeuden päätöksen siltä varalta, että tilani pahenisi. Jay sanoi hänelle minun tahtoni olevan, ettei minulle anneta verta missään olosuhteissa. ”Siinä tapauksessa hän kuolee!” vastasi lääkäri.

Jay puhui sairaalayhteyskomitean kanssa siitä, että minut siirrettäisiin sellaiseen sairaalaan, jossa tahtoani kunnioitettaisiin. Tosin eivät kaikki tässä sairaalassa olleet vastahankaisia. Esimerkiksi eräs naislääkäri vakuutti minulle, että hän tekisi kaikkensa, jotta minua kohdeltaisiin kunnioittavasti. Mutta pian muita lääkäreitä tuli painostamaan minua. ”Haluatko kuolla ja luopua perheestäsi?” he kysyivät. Vakuutin heille, että halusin parasta tarjolla olevaa veretöntä hoitoa. Tämä ei saanut lääkäreitä auttamaan minua. ”Sinä kuolet!” sanoi yksi heistä tylysti.

Sairaalayhteyskomitea löysi Barcelonasta sairaalan, joka suostui hoitamaan minua ilman verta. Miten erilaiset nuo sairaalat olivatkaan! Barcelonassa kaksi sairaanhoitajaa pesi minut hellävaroen ja sai oloni tuntumaan mukavalta. Kun toinen sairaanhoitajista vaihtoi siteitäni, hän näki, että ne vihersivät ja olivat täynnä kuivunutta verta. Hän sanoi häpeävänsä sitä, että hänen maanmiehensä olivat kohdelleet minua tällä tavalla.

Pian sain hoitoa, joka olisi pitänyt aloittaa Logroñon sairaalassa. Tulokset olivat silmiin pistäviä. Muutaman päivän kuluttua tärkeimmät elimeni eivät enää olleet vaarassa ja hemoglobiiniarvoni oli noussut 73:een. Kun lähdin sairaalasta, se oli noussut 107:ään. Kun minut oli jälleen leikattava eräässä yhdysvaltalaisessa sairaalassa, se oli jo 119.

Arvostan niiden lääkärien ja sairaanhoitajien ponnisteluja, jotka ovat halukkaita myöntymään potilaiden tahtoon siinäkin tapauksessa, että he ovat eri mieltä näiden kanssa. Kun sairaalan henkilökunta kunnioittaa potilaan uskonkäsityksiä, he hoitavat koko ihmistä – ja antavat siten parasta mahdollista tarjolla olevaa hoitoa.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 12]

Aviomieheni ja poikani kanssa

[Kuva s. 13]

Kaksi sairaalayhteyskomitean jäsentä