Maamiinat – millaisia ovat vahingot?
Maamiinat – millaisia ovat vahingot?
Joulukuun 26. päivänä 1993 kuusivuotias Augusto käveli aukealla paikalla lähellä Angolan pääkaupunkia Luandaa. Yhtäkkiä hän näki maassa kiiltävän esineen. Hän ajatteli uteliaisuuttaan poimia sen. Hänen seuraava liikkeensä laukaisi maamiinan.
Auguston oikea jalka oli amputoitava. Nyt hänellä on ikää 12 vuotta. Hän on suurimman osan ajasta pyörätuolissa, ja hän on sokea.
SITÄ miinaa, joka vammautti Auguston, sanotaan myös henkilömiinaksi, koska se on suunnattu pääasiassa ihmisiä eikä panssarivaunuja tai muita taisteluajoneuvoja vastaan. Tähän mennessä on valmistettu arviolta yli 350:tä erilaista maamiinaa ainakin 50 maassa. Monien miinojen tarkoitus ei ole tappaa vaan haavoittaa. Syynä siihen on se, että loukkaantuneet sotilaat tarvitsevat apua ja miinan vammauttama sotilas hidastaa sotatoimia – mitä vihollinen haluaakin. Lisäksi haavoittuneen sotilaan epätoivoiset huudot voivat levittää kauhua hänen tovereidensa keskuuteen. Siksi maamiinojen ajatellaan olevan kaikkein tehokkaimpia silloin, kun ne jättävät uhrin eloon – vaikka vain henkitoreihinsa.
Kuten edellisessä kirjoituksessa kuitenkin todettiin, useimmat miinaräjähdysten uhrit eivät ole sotilaita vaan siviilejä. Tämä ei ole aina sattumaa. Erään maamiinoja käsittelevän kirjan mukaan jotkin räjähteet ”on suunnattu tarkoituksellisesti siviilejä vastaan, jotta voitaisiin tyhjentää alueita, tuhota ruokavarastoja, synnyttää pakolaisvirtoja tai yksinkertaisesti herättää kauhua” (Landmines—A Deadly Legacy).
Esimerkiksi erään Kambodžassa käydyn taistelun aikana miinoja asennettiin viholliskylien ympäristöön ja sitten näitä kyliä tulitettiin tykeillä. Yrittäessään paeta siviilit juoksivat suoraan miinakentille. Sillä välin punaiset khmerit yrittivät pakottaa hallituksen neuvottelupöytään asentamalla miinoja riisipeltoihin, jotta maanviljelijöissä herätettäisiin pelkoa ja maanviljely saataisiin käytännössä pysähtymään.
Somaliassa toimittiin vuonna 1988 ehkä vielä katalammin. Kun Hargeisaa pommitettiin, asukkaiden oli lähdettävä pakoon. Sotilaat asensivat sen jälkeen maamiinoja hylättyihin
koteihin. Kun pakolaiset palasivat taistelun päätyttyä koteihinsa, kätketyt räjähteet vammauttivat tai tappoivat heitä.Maamiinat eivät kuitenkaan ainoastaan kylvä kuolemaa ja aiheuta vammoja. Tarkastellaanpa, millaista muuta vahinkoa nämä pirulliset aseet saavat aikaan.
Taloudelliset ja sosiaaliset vahingot
Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Kofi Annan on sanonut: ”Tieto – tai vain pelko – siitä, että maassa on yksikin miina, voi estää viljelyn kokonaisella pellolla, viedä kokonaiselta kylältä toimeentulon ja asettaa jälleen yhden esteen maan jälleenrakentamisen ja kehityksen tielle.” Niinpä Afganistanissa ja Kambodžassa voitaisiin viljellä noin 35 prosenttia suurempaa osaa maasta, jos maanviljelijät eivät pelkäisi liikkua maastossa. Jotkut ottavat riskin. Muuan kambodžalainen maanviljelijä sanoo: ”Pelkään miinoja. Mutta emme pysy hengissä, jollen mene leikkaamaan heinää ja bambuja.”
Usein maamiinojen räjähdyksestä selviytyneiden harteille lankeaa musertava taloudellinen taakka. Esimerkiksi kun lapsi menettää jossain kehitysmaassa jalkansa kymmenvuotiaana, hän saattaa tarvita elämänsä aikana jopa 15 tekoraajaa, joista jokainen maksaa keskimäärin 700–800 markkaa. Joistakuista tämä ei ehkä kuulosta kovinkaan suurelta rahasummalta. Useimmille angolalaisille se on kuitenkin enemmän kuin kolmen kuukauden palkka!
Ajatellaanpa myös tuskallisia sosiaalisia vahinkoja. Esimerkiksi eräässä Aasian maassa ihmiset eivät seurustele amputoitujen kanssa, koska he pelkäävät ”huonon onnen” tarttuvan. Avioliitto voi jäädä amputoidulle pelkäksi haaveeksi. ”En suunnittele meneväni naimisiin”, suree muuan angolalainen mies, jolta amputoitiin jalka sen jälkeen, kun hän loukkaantui miinaräjähdyksessä. ”Nainen haluaa miehen, joka kykenee tekemään työtä.”
Monet uhrit kärsivät ymmärrettävästi huonosta itsetunnosta. ”En voi enää elättää perhettäni”, sanoo eräs kambodžalaismies, ”ja se hävettää minua.” Toisinaan tällaiset tunteet voivat olla vielä lamauttavampia kuin raajanmenetys. ”Uskon, että pahimmat vammani olivat tunneperäisiä”, sanoo mosambikilainen Artur. ”Usein kiusaannuin pelkästään siitä, että joku katsoi minua. Ajattelin, ettei kukaan enää kunnioittanut minua ja etten enää koskaan voisi viettää normaalia elämää.” *
Entä miinanraivaus?
Viime vuosina valtioita on kovasti kannustettu kieltämään maamiinojen käyttö. Lisäksi jotkin valtiot ovat ryhtyneet vaaralliseen miinanraivaustyöhön. Tiellä on kuitenkin monia esteitä. Yksi niistä liittyy aikaan. Miinanraivaus on tuskastuttavan hidasta. Miinanraivaajat arvioivat, että miinan poistaminen vie keskimäärin sata kertaa kauemmin kuin sen asentaminen. Esteenä ovat myös kustannukset. Yksi miina maksaa 20–90 markkaa, mutta miinan poistaminen voi maksaa noin 6000 markkaa.
Kaikkien miinojen raivaaminen vaikuttaa siis käytännössä mahdottomalta. Jotta esimerkiksi Kambodžasta saataisiin kaikki miinat raivatuksi, jokaisen olisi tuossa maassa uhrattava kaikki tulonsa tämän työn hyväksi vuosiksi eteenpäin. Ja vaikka varat olisivatkin käytössä, on arvioitu, että miinojen raivaaminen tuosta maasta veisi sata vuotta. Koko maailman tilanne on vieläkin lohduttomampi. On arvioitu, että nykyisillä menetelmillä miinojen raivaaminen maapallolta tulisi maksamaan 200 miljardia markkaa ja veisi yli tuhat vuotta!
On kylläkin ehdotettu uusia miinanraivausmenetelmiä, jotka vaihtelevat räjähteitä tunnistavien, geenimuunneltujen kärpästen hyödyntämisestä sellaisten massiivisten radio-ohjauksisten kulkuneuvojen käyttöön, jotka puhdistavat maata kaksi hehtaaria tunnissa. Voi kuitenkin vielä kulua melkoisesti aikaa ennen kuin tällaisia menetelmiä voidaan käyttää laajassa mitassa, ja luultavasti ne tulevat olemaan vain rikkaimpien maiden ulottuvilla.
Tästä syystä miinoja raivataan useimmissa paikoissa vanhaan tapaan. Mies ryömii vatsallaan ja tunnustelee edessään olevaa maata piikkitutkaimella senttimetri senttimetriltä. Hän puhdistaa päivässä 20–50 neliömetriä. Onko työ vaarallista? On! Viittätuhatta poistettua miinaa kohti yksi miinanraivaaja kuolee ja kaksi loukkaantuu.
Ongelmaan etsitään ratkaisua yhteisvoimin
Useiden maiden edustajat allekirjoittivat joulukuussa 1997 niin sanotun Ottawan sopimuksen, joka kieltää henkilömiinojen käytön, varastoinnin, tuotannon ja viennin. ”Tämä on ennennäkemätön, ainutlaatuinen saavutus, olipa kyse kansainvälisestä aseidenriisunnasta tai kansainvälisistä humanitaarisista oikeussäännöistä”, sanoo Kanadan pääministeri Jean Chrétien. * Silti on lähes 60 valtiota – joukossa maailman merkittävimpiä maamiinojen valmistajia – jotka eivät ole allekirjoittaneet sopimusta.
Saadaanko miinaongelma ratkaistuksi Ottawan sopimuksen avulla? Ehkä osittain. Monet ovat kuitenkin epäilevällä kannalla. Ranskalaisen Handicap International -järjestön varajohtaja Claude Simonnot sanoo: ”Vaikka kaikki maailman maat liittyisivät Ottawan sopimukseen, se olisi vain yksi askel kohti miinojen aiheuttaman uhan poistamista tältä
planeetalta.” Miksi? ”Maahan on edelleen haudattuna miljoonia miinoja, jotka odottavat kärsivällisesti tulevia uhrejaan”, Simonnot sanoo.Sotahistorioitsija John Keegan esittää toisen syyn. Hän sanoo, että sotiminen ”juontaa juurensa ihmissydämen syvimmistä sopukoista – – joissa hallitsee ylpeys, joissa on ylimpänä tunne, joissa on kuninkaana vaisto”. Sopimukset eivät voi poistaa vihaa ja ahneutta eivätkä muita niiden kaltaisia syvään juurtuneita ominaisuuksia. Merkitseekö tämä siis sitä, että ihmiset tulevat aina olemaan maamiinojen avuttomia uhreja?
[Alaviitteet]
^ kpl 13 Raajavammaisuutta käsitellään enemmän Herätkää!-lehden 8.6.1999 sivuilla 3–10 kirjoitussarjassa ”Toivoa vammaisille”.
^ kpl 20 Sopimus astui voimaan 1. maaliskuuta 1999. Tammikuun 6:nteen 2000 mennessä sen oli allekirjoittanut 137 maata ja näistä ratifioinut 90 maata.
[Tekstiruutu s. 6]
Rahat kääritään kahteen kertaan?
Yksi liike-elämän perusperiaatteista on se, että yritys on vastuussa, jos sen tuotteesta aiheutuu vahinkoa. Lou McGrath, joka edustaa miinanraivausta edistävää Mines Advisory Group -järjestöä, sanoo, että maamiinojen valmistuksesta hyötyneet yritykset pitäisi velvoittaa maksamaan vahingonkorvauksia. Ironista on kuitenkin se, että monet näistä valmistajista ovat hyötyneet myös miinojen raivauksesta. Esimerkiksi erään saksalaisen miinanvalmistajan kerrotaan saaneen 600 miljoonan markan arvoisen miinanraivausurakan Kuwaitista. Mosambikissa yli 40 miljoonan markan arvoinen sopimus tärkeimpien teiden raivauksesta meni kolmen yrityksen yhteenliittymälle, ja kaksi näistä yrityksistä on valmistanut miinoja.
Joidenkuiden mielestä on törkeää, että samat yritykset, jotka valmistavat maamiinoja, lyövät rahoiksi raivaamalla niitä. Heidän mielestään maamiinojen valmistajat tavallaan käärivät rahat kahteen kertaan. Joka tapauksessa sekä maamiinojen valmistus että niiden raivaus on edelleen kukoistavaa liiketoimintaa.
[Kaavio s. 5]
(Ks. painettu julkaisu)
Maamiinoja keskimäärin neliökilometrillä yhdeksässä tiheimmin miinoitetussa maassa
BOSNIA ja HERTSEGOVINA 59
KAMBODŽA 55
KROATIA 53
EGYPTI 23
IRAK 23
AFGANISTAN 15
ANGOLA 12
IRAN 10
RUANDA 10
[Lähdemerkintä]
Lähde: United Nations Department of Humanitarian Affairs, 1996
[Kuvat s. 7]
Kambodžassa maamiinoista varoitetaan havainnollisten julisteiden ja taulujen avulla
Viittätuhatta poistettua miinaa kohti yksi miinanraivaaja kuolee ja kaksi loukkaantuu
[Lähdemerkinnät]
Tausta: © ICRC/Paul Grabhorn
© ICRC/Till Mayer
© ICRC/Philippe Dutoit