Verensiirrot – kiistojen sävyttämä pitkä historia

”Jos punasolujen hoitokäyttö keksittäisiin nykyään, sille olisi hyvin vaikea saada lisenssiä.” (Tri Jeffrey McCullough)

TALVELLA 1667 Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n maineikkaan lääkärin Jean-Baptiste Denis’n luo tuotiin väkivaltainen mielipuoli Antoine Mauroy. Denis tiesi ihanteellisen ”hoidon” Mauroyn maanisuuteen: häneen siirrettäisiin vasikan verta, jonka Denis uskoi vaikuttavan potilaaseen rauhoittavasti. Mauroyn ei kuitenkaan käynyt hyvin. Toisen siirron jälkeen hänen tilansa kyllä koheni, mutta pian hulluus sai ranskalaismiehestä jälleen otteen, ja ennen pitkää hän kuoli.

Vaikka Mauroyn kuolinsyyksi määritettiin myöhemmin arsenikkimyrkytys, Denis’n kokeilut eläimen verellä herättivät Ranskassa kiihkeän väittelyn. Viimein vuonna 1670 tällainen toimenpide kiellettiin. Perässä seurasivat Englannin parlamentti ja jopa paavi. Verensiirrot vaipuivat unohduksiin seuraavien 150 vuoden ajaksi.

Varhaisten aikojen vaaroja

Verensiirrot tulivat takaisin 1800-luvulla. Uutta tulemista johti englantilainen synnytyslääkäri James Blundell. Käyttämällä paranneltuja menetelmiä ja kehittyneempiä instrumentteja – ja tähdentämällä, että ainoastaan ihmisen veri tuli kysymykseen – Blundell toi verensiirrot jälleen julkisuuden valokeilaan.

Vuonna 1873 puolalainen lääkäri F. Gesellius jarrutti kuitenkin verensiirtojen uutta nousua pelottavalla havainnolla: yli puolet tehdyistä verensiirroista oli johtanut potilaan kuolemaan. Sen kuultuaan huomattavat lääkärit alkoivat tuomita toimenpiteen. Verensiirtojen suosio laski jälleen.

Sitten vuonna 1878 ranskalainen lääkäri Georges Hayem kehitteli lopulliseen muotoonsa suolaliuoksen, joka hänen mukaansa saattoi korvata veren. Toisin kuin verellä suolaliuoksella ei ollut sivuvaikutuksia eikä se hyytynyt ja lisäksi sitä oli helppo kuljettaa. Voidaan hyvin ymmärtää, miksi Hayemin suolaliuosta alettiin käyttää laajalti. Yllättäen mielipiteet kääntyivät kuitenkin pian taas veren puolelle. Miksi?

Vuonna 1900 itävaltalainen patologi Karl Landsteiner sai selville, että oli olemassa  eri verityyppejä, ja havaitsi, etteivät ne välttämättä sopineet aina yhteen. Ei ihme, että niin monet aiemmin tehdyt verensiirrot olivat päättyneet murhenäytelmään! Nyt tilanne voitiin korjata yksinkertaisesti varmistamalla, että luovuttajan ja saajan verityypit sopivat yhteen. Tämä tieto palautti lääkärien luottamuksen verensiirtoihin – juuri ajoissa ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Verensiirrot ja sota

Ensimmäisen maailmansodan aikana verensiirtoja tehtiin haavoittuneille sotilaille runsaasti. Veri hyytyy nopeasti, ja aiemmin olisi ollut melkein mahdotonta kuljettaa sitä taistelukentille. Mutta 1900-luvun alussa oli Mount Sinai -sairaalassa New Yorkissa toiminut lääkäri Richard Lewisohn tehnyt onnistuneita kokeita veren hyytymistä estävällä natriumsitraatilla. Tämä jännittävä läpimurto oli joidenkin lääkärien mielestä suoranainen ihme. ”Melkein kuin aurinko olisi saatu pysymään paikallaan”, kirjoitti tri Bertram M. Bernheim, huomattava lääkäri omana aikanaan.

Toisen maailmansodan aikana veren kysyntä kasvoi. Yleisöä pommitettiin julisteilla, joissa luki esimerkiksi ”Anna verta nyt”, ”Veresi voi pelastaa hänet” ja ”Hän antoi verensä. Annatko sinä omaasi?” Ne herättivät suurta vastakaikua. Sodan aikana Yhdysvalloissa luovutettiin noin 13 miljoonaa yksikköä verta. Lontoossa kerättiin ja lähetettiin eteenpäin arviolta yli 260 000 litraa verta. Verensiirtoihin liittyi tietenkin lukuisia terveysriskejä, kuten pian kävi ilmi.

 Veritartunnat

Toisen maailmansodan jälkeen lääketieteen suuret edistysaskeleet mahdollistivat jotkin sellaiset leikkaukset, joita ennen ei olisi voinut kuvitellakaan. Sen seurauksena syntyi maailmanlaajuinen, vuosittain miljardeja dollareja tuottava elinkeinoala toimittamaan verta verensiirtoihin, joita lääkärit alkoivat pitää vakiotoimenpiteenä leikkauksissa.

Pian etualalle nousi kuitenkin huoli verensiirroissa välittyvistä sairauksista. Esimerkiksi Korean sodan aikana lähes 22 prosenttia niistä, joihin siirrettiin veriplasmaa, sai hepatiitin (maksatulehduksen) – määrä oli melkein kolme kertaa enemmän kuin toisen maailmansodan aikana. 1970-luvulle tultaessa verensiirrosta saatuun hepatiittiin kuoli Yhdysvaltain tautientorjuntakeskuksen (CDC) arvion mukaan 3 500 henkeä vuodessa. Toisten arvioiden mukaan luku oli kymmenen kertaa niin suuri.

Paremmat seulontamenetelmät ja luovuttajien huolellisempi valinta vähensivät hepatiitti B -tartuntojen määrää. Mutta sitten vaati raskaan veron uusi ja toisinaan tappava muoto samasta viruksesta, hepatiitti C. Arviolta neljä miljoonaa amerikkalaista sai tuon viruksen, heistä useat sadattuhannet verensiirtojen välityksellä. Tiukat testit tietenkin lopulta vähensivät sen yleisyyttä. Silti jotkut pelkäävät, että esiin tulee uusia vaaratekijöitä, joita ymmärretään vasta kun on liian myöhäistä.

Uusi skandaali: HI-viruksen saastuttama veri

1980-luvulla tuli ilmi, että veri saattoi olla aidsiin johtavan HI-viruksen saastuttamaa. Aluksi veripankit suhtautuivat nuivasti sellaiseen mahdollisuuteen, että niiden varastot voisivat olla saastuneita. Monilla niistä oli ensin epäilevä asenne koko HIV-uhkaa kohtaan. Lääkäri Bruce Evattin mukaan ”oli kuin joku olisi ilmestynyt aavikolta ja väittänyt nähneensä avaruusolennon. He kuuntelivat, mutta eivät voineet uskoa.”

Maassa toisensa jälkeen on kuitenkin syntynyt skandaaleja, kun veri on paljastunut HI-viruksen saastuttamaksi. Ranskassa viruksen sai arviolta 6 000–8 000 ihmistä verensiirroissa, joita tehtiin vuosina 1982–85. Verensiirtoja pidetään syynä 10 prosenttiin Afrikan HIV-tartunnoista ja 40 prosenttiin Pakistanin aidstapauksista. Teollisuusmaissa HI-viruksen leviäminen verensiirtojen kautta on nykyään harvinaista parempien seulontamenetelmien ansiosta. Se on kuitenkin edelleen ongelmana kehitysmaissa, missä seulonta puuttuu.

Onkin ymmärrettävää, että viime vuosina kiinnostus veretöntä kirurgiaa ja muuta hoitoa kohtaan on kasvanut. Onko tämä turvallinen vaihtoehto?

[Tekstiruutu s. 6]

Verensiirroista ei lääketieteellistä standardia

Pelkästään Yhdysvalloissa siirretään vuosittain yli 11 miljoonaa punasoluyksikköä 3 miljoonaan potilaaseen. Koska määrä on näin suuri, voisi kuvitella, että lääkäreillä on tiukka standardi, jonka mukaan verta annetaan. Lääketieteen kausijulkaisussa The New England Journal of Medicine kuitenkin sanotaan, että ”verensiirtoja koskevissa päätöksissä opastaa” yllättävän pieni määrä tieteellistä aineistoa. Tavat vaihtelevatkin melkoisesti paitsi sen suhteen, mitä tarkalleen ottaen siirretään ja kuinka paljon, myös sen suhteen, tehdäänkö verensiirtoa lainkaan. ”Verensiirto riippuu lääkäristä, ei potilaasta”, sanotaan alan kausijulkaisussa Acta Anæsthesiologica Belgica. Tätä ajatellen ei olekaan yllättävää, että The New England Journal of Medicine -julkaisussa ilmestyneen tutkimuksen mukaan ”arviolta 66 prosenttia verensiirroista on tarpeettomia”.

[Kuvat s. 5]

Veren kysyntä kasvoi toisen maailmansodan aikana

[Lähdemerkinnät]

Imperial War Museum, London

U.S. National Archives